Lasten oikeuksien päivän ratoksi

(Pistin tän nyt tännekin vaikka oikeestaan tää on vastine Hesarin mielipidepalstalle.)

Liisa Huusarin mielipidekirjoitus (HS 19.11) lasten kotihoidosta työnteon välttelykeinona jätti minut tuijottamaan lehteä monttu auki ja miettimään, olinkohan vielä unessa. Valitettavasti en ollut.

Huusari ilmoitti, että yhden terveen vauvan hoitaminen molempien vanhempien ottaessa vauvasta vastuun, on "lähinnä lomailua".

Väittäisin, että em. toteamus on vähintään kyseenalainen. Minä en ole äiti, enkä näillä näkymin tule koskaan olemaankaan, mutta näkemäni ja kuulemani perusteella yhdenkin vauvan hoitaminen vaatii vanhemmilta, usein erityisesti äideiltä, erittäin paljon huomiota ja aikaa. Ennen kaikkea se kysyy epäitsekkyyttä, kun on löydettävä kompromisseja ja priorisoitava arjen rutiinit omien ja vauvan tarpeiden mukaisiksi. Minun käsitykseni lomasta ei myöskään tarkoita vähäunisia öitä, joita myös jopa terveet lapset usein vanhemmilleen aiheuttavat.

Kirjoittaja julisti myös, että "jos naista ei huvita töihin meno, niin lapsen hoitaminen kotona on varsin helppo tapa vältellä työntekoa pitkään." Kuten olemme elämässä huomanneet, kaikki ei aina mene niin kuin huvittaisi. Joskus on tehtävä uhrauksia jollain elämän osa-alueella. Ja kyllä, jotkut äidit uskaltavat ottaa sen taloudellisen riskin ja jättäytyä työmarkkinoiden ulkopuolelle saadakseen viettää laatuaikaa heille rakkaan ihmisen kanssa. He ovat valmiita elämään tietyn ajan mahdollisesti pienemmällä budjetilla, jotta he saisivat tarjota lapsilleen vanhemman, jonka seurassa on jo pienestä asti turvallista olla.

Olen kirjoittajan kanssa yhtä mieltä siitä, että myös miehille tulee suoda vastaava oikeus lastenhoitoon osallistumiseen. On kuitenkin todettava, että usein käytännön syistä johtuen äidin on helpompaa jäädä kotiin lapsen kanssa - etenkin vauvaiässä, jolloin äidin merkitys läsnäolijana korostuu.

Tekstin provokatiivisuus kulminoitui tekstin lopussa olevaan pohdintaan: "kummasta on lapselle enemmän hyötyä, pitkään jatkuvasta kotihoidosta vai vanhemmilta opitusta työnteon mallista?"

Lapsen perusoikeus on saada olla lapsi. On pelottavaa, että yhteiskunnassamme jylläävät arvot, jotka pyrkivät tekemään lapsista jo sikiövaiheessa uraohjuksia. Lapsi tarvitsee kehittyessään vierelleen aikuisen, johon luottaa ja turvata. Hyvä kiintymyssuhde ei myöskään synny yhdessä päivässä vaan vaatii aikaa. Vanhemmat ovat lapselle tärkeä esimerkki vuorovaikutustilanteissa. Niiden pohjalta on hyvä lähteä esimerkiksi päiväkotiin, jossa sosiaalisten taitojen kehittäminen jatkuu suuremmassa yhteisössä.

Kirjoittaja ottaa esille, miksei mielenterveys- ja päihdeongelmiin sekä syrjäytymiseen lapsiperheissä puututa. Minä lisäisin listaan työnarkomanian, joka on mielestäni väheksytty ongelma vanhempien keskuudessa. Nykysuomalainen työmalli on menestys- ja kulissiorientoitunut, eikä sitä tule opettaa lapsille.

Meidän yhteiskuntamme suurimpia ongelmia ovat nuorten syrjäytyminen ja yksinäisyys. Uskon, että ihmiselle lapsuusajan ihmissuhteet ovat pohja tulevaisuuden suhteiden rakentamiselle. Lapsena kotona rakastetuksi tuleminen vaikuttaa myös tuleviin ihmissuhteisiin. Kotihoito on valitettavasti katoava luonnonvara, josta olisi paljon ammennettavaa - niin lapsille kuin aikuisillekin.

Me lottovoittajat

On lottovoitto syntyä Suomeen. Suomi on tilastollisesti koko maapalleron onnellisimpia maita (viimeksi päästiin hopealle, Tanska voitti). Miksi?

Syystä, että:

Suomessa on verrattain korkea työllisyysprosentti. MUTTA: Vaikka työllisyyttä on suhteessa paljon, työttömyyskin on lisääntynyt viime vuosina. Työpaikat vähenevät yksilöllisen ahneuden myötä, ja sinne missä on työpaikkoja, työnhakijat ovat riittämättömiä.

Suomalaisten elinikä on yksi maailman pröystäilevimmistä. MUTTA: Onko todellakin niin, että elämälläkin on vain määrällinen arvo laadullisen sijaan? "Kuka elää pisimmäksi, voittaa."

Suomessa julkiset palvelut ovat jokaisen kansalaisen oikeus. Muun muassa terveyskeskuspalvelut sekä ympäriämpäri maailmaa suitsutettu peruskoulutusjärjestelmä on arkipäivää jokaiselle suomalaiselle. MUTTA: Terveyskeskusresurssit vähenevät, palvelut huononevat ja jonot pitenevät. Koulutusjärjestelmä suosii niitä, jotka ovat loogis-matemaattisella älykkyydellään muiden yläpuolella (eli robotteja). Koulutusjärjestelmä syrjii luovuutta, herkkyyttä ja erilaisuutta.

Suomessa on sananvapaus. MUTTA: Sananvapaus on sanahelinää, jonka kumoavat tiukka etiketti ja sosiaaliset paineet.

Suomessa on uskonnonvapaus. MUTTA: Uskonnonvapaus on sanahelinää, jonka kumoavat ennakkoluuloiset ja uudelta silmänsä sulkevat ihmiset.

Suomessa on yksilönvapaus. MUTTA: Yksilönvapaus on sitä, että on täysin vapaa tekemään mitä tahansa lystää, kunhan se on yhteiskunnallisesti hyväksyttävää.

"Suomi on vapaa maa."  Kunhan et ole homo, maahanmuuttaja, työtön, köyhä, tai kotiäiti. Etkä myöskään persu etkä kommari.

Suomessa menestytään koulussa. Sen osoittaa vuosittainen menestys PISA-testeissä. MUTTA: Suomalainen koulumenestys tarkoittaa sitä, että menestyy asioissa, joista on hyötyä yhteiskunnalle ja sitä kautta (ehkä) yksilölle.

Suomi on tasa-arvon edelläkävijä. Suomalainen tasa-arvo on sitä, että tasa-arvoa hehkutetaan niin kauan kunnes se pysyy maamme rajojen ulkopuolella.

Suomessa on toimiva sosiaaliturvajärjestelmä. Suomessa on toimiva sosiaaliturvajärjestelmä, mutta siihen oikeutetut eivät kuitenkaan saisi hyötyä siitä.

Suomessa ei ole katulapsiongelmaa. Suomessa nimenomaan on ongelma, että lapset eivät ole kadulla tahi ulkona vaan kotona ja sisällä.

Onnellisuutta mitataan määrällisesti; minkälaiset tulot on keskimääräisellä suomalaisella kotitaloudella ja paljonko on sosiaalisia suhteita. Kun suomalainen on onnellinen, se tarkoittaa että hänellä menee taloudellisesti hyvin, hän on uraputkessa ja usean eri tutkinnon maisteri - vähintään. Kulissiperhe harvemmin on haitaksi.

Mikäpä meillä lottovoittajilla, jos onnellisuus on lukuja, menestystä ja hölynpölyä?

"Voimme pahoin, siispä ne puhuu hyvinvoinnista. 
  'Lopeta toi jatkuva purnaaminen!'"
  
  (Paleface - Koivunpahkasyndit)

Harrastuksista parhain

"Päiväkodin lastenhoitajalla piitkät geelikynnet. Ruokaa jakaa, nenää niistää, kakkoja pesee. Esimiehet ei puutu asiaan." (ESS Näppituntumalla 9.8.12)

Me suomalaiset olemme melkoisia puhumisen maailmanmestareita. Emme niinkään äänihuulillamme, kasvotusten emmekä omilla nimillämme. Mutta sosiaalisessa mediassa, selän takana ja anonyymisti. Siinä me olemme taitavia ja sitä me teemme järkyttävän paljon. 

Jokainen meistä voi löytää itsestämme sen pienen, anonyymin, selän takana soopaa puhuvan nilviäisen, joka kirjoittaa facebookiin valitusloruja siitä, kun remonttimiehet tulevat taloyhtiöön tekemään jotain jonninjoutavaa putkiremonttia vaikka itse haluaisin vielä nukkua. Siitä, kun opiskelu- tai työtoverit eivät ole oikein ajan tasalla. Siitä, kun ihmiset eivät tajua ottaa sitä pankkikorttia esille kun vasta silloin, kun myyjä on jo puoli minuuttia aiemmin naputellut hinnan tiskiin. Siitä, kun spuget nukkuu meidän puistomme penkeillä kuset housussa, kun nuoriso rikkoo kaljapulloja leikkipuistoissa, kun lapsiamme kiusataan koulussa ja kun ex-naapurit eivät tervehdi kadulla. Ja etenkin siitä, kun koiranulkoiluttajat eivät voi siivota niitä puolen kilon paskakönttejä sieltä puistonurmikoilta ja kun seinänaapuripariskunta pitää eläimellisellä puksutuksellaan niin kerrostalomme perustuksia kuin naapurien hermoja ja himoja koetuksella joka ikinen aamu, päivä, aamupäivä, ilta, iltapäivä, yö ja aamuyö. 

Nettifoorumeilla voidaan käydä keskustelua siitä, kenellä on epäkohteliaimmat ex-naapurit ja missä puistossa on lumien sulettua eniten koiranpaskaa. Kenen taloyhtiössä siivoustalkoisiin osallistuu vähiten porukkaa ja kuka syö yhteisessä grillikatoksessa eniten makkaraa. Kenen kotikylillä on kaheleimmat kylähullut ja kenellä surkeimmat työkaverit. Ja kenen naapureilla on vilkkain seksielämä. Voidaan myös avautua siitä, kuinka syvältä aunuksesta ovat naapurien kissat jotka kävellä tepsuttavat ympäri asuntoa niin että minäkin kuulen sen kun painan korvani vasten olohuoneeni sisäkattoa. Eivätkä varmasti ole sisäsiistejä! Mistä muustakaan meidän kylppärin katonrajaan olisi homevaurioita ilmestynyt? 

On myös kommunikoinnin välikäsiä, joihin ei välttämättä tarvita tietokonetta (kuulostaa kyllä aika kornilta)! Kerrostalot ovat siitä mukavia, että kun naapureita ei ole koskaan nähnyt eikä niille, kiitos Luojan, ole tarvinnut jutella, niille on helppo kirjoittaa kirje: "Mo. Mää asun tossa seinän takana, onneks ette tiiä minkä niistä, ja toi teiän iänikuinen paneminen käy mun hermoille joten voisitteko siirtää sen sängyn toiselle puolelle teidän kämppää. Sen puolen naapuri on kanssa varmaan ihan mulkku. Terv. Intohimonne häiritsee" Hahaa! Kirjeen voi pudottaa vain postiluukusta, eikä kukaan voi arvata sen kirjoittajaa. Nerokasta!

Myös kerrostalojen ilmoitustaulut ovat suuri siunaus meille tuppisuille. Kun naapurin nuoret ovat pitäneet vanhat kunnon kotihipat, sinne voi käydä kirjoittamassa: "Kyllä oli meidän nuoruuessamme paljon siistimpiä juhlia, kivempia vaatteita ja parempaa ruokaa. Eikä alkoholia yhtään. Kyllä oli naapurin nuoret kerroksesta 3 asunnosta 15 aivan kaameassa kunnossa viime maaliskuun toisena perjantaina. Varmaan vieläkin rapula, siitäs saatte! Kyllä oli musiikkikin kauheaa ränkytystä ja vinkumista. Nimim. Urkumusiikkia ja simaa 60-luvun kotipippaloissa. AINIIN JA KUVITTELETTEKO TE ETTÄ MYÖ VANHUKSET JAKSETAAN VUOS TOISENSA PERÄÄ KESKENÄMME HARAVOIA?" 

Nykymedian hienoin keksintö on ehdottomasti paikallislehtien tekstiviestipalstat! Mitä loistavaa kommunikaatiota, mitä upeaa viihdettä!  Sinne voi myös kirjoittaa, missä lähitienoon kaupassa, apteekissa tai sairaalassa saa surkeaa palvelua. Näpyttelemällä tekstarin voimme myös kertoa, että meidän taloyhtiömme haravointitalkoisiin ei se yksi nuoripari "kiireiltään" ehtinyt osallistua. Tekstiviestipalstalla voi myös kiittää jos on kiittämisen aihetta. Mitä tietenkään ei ole. Siellä voi käydä vapaasti ja nimettömästi haukkumassa, kenen kolumnit ovat olleet aivan kamalaa kuraa ja kenen mielipiteet ovat surkeimpia koskaan kuultuja, ja että U.K.K. kääntyisi hauassaan jos tietäs. Ja muistuttaa, että omani ovat hiton hyviä ja tärkeitä. Parhaita mahdollisia oikeastaan.

Ihmiset ovat todella alkaneet luottaa siihen, että voivat oikeasti vaikuttaa, koska juoruta voi kerrostalon ilmoitustaulun lisäksi internetissä ja paikallislehdessä. Nyt me olemme saaneet vakoiluharrastuksellemme aivan uudet ulottuvuudet, kun voimme mainostaa muillekin, missä ja minkälaiset ihmiset jättävät koirankakat polkujen varteen. Kertakaikkisen hienoa! On itsetuntoa kohottavaa, kun voi kailottaa kaikille ettei naapurin Mirri osaa käydä potalla paskalla niin kuin meidän Hjalmar Pietari Mau. Ja että MINÄ autoin nuorempana yhden rouvan kadun yli, nykyään ei kukaan auta - olen tarkkaillut. Enää ei tarvitse kiittää kasvotusten, ei kritisoida kasvotusten. Voimme sanoa myös paikallislehden tekstaripalstalla, että voisiko se ja se naapuri pestä autonsa, kun koko kerrostaloyhteisömme häpeää sitä kuraista Saabia.

Ei tarvitse mennä sanomaan niille seinänaapureille, voisivatko he pitää pienempää ääntä tai muuttaa muualle, sillä voimme kirjoittaa sen facebookiin ja toivoa että joku kertoisi heille. 

Sitten ovat vielä ne urpot, jotka puhuvat blogeissaan paskaa paskanpuhumisesta. Missä järki, missä logiikka?

PS. Taas jätti yksi keski-ikäinen mies koirankakat yhden postilaatikon juurelle. :( Tummat hiukset, pituus 180cm ja housut jalassa.

V niinku Vätys

OBS! Sarkasmia haistettavissa.

Vätys on ihmeellinen olento. Katsomatta ikään, sukupuoleen, siviilisäätyyn tai seksuaaliseen suuntautumiseen (paitsi heteroseksuaalit), kuka tahansa voi olla vätys. Oikeastaan jokainen työtön, eläkeläinen, alle kouluikäinen lapsi, tai välivuottaan pitävä nuori ovat vätyksiä. Suomeksi sanottuna sellainen ihminen, joka syystä tai toisesta ei ole korttansa kantanut hyperavaruusyhteiskunnan muurahaispesään, eikä nuollut suuren ja mahtavan muurahaiskuningattaren takapuolta, on vätys. Opiskelija, joka ei tee opintojensa ohella vähintään 30 viikkotuntia ilta- ja viikonlopputöitä, on vätys, ja äärimmäisen syvältä anuksesta. Jokainen pitkäaikaistyötön, ja jokainen työkyvyttömyyseläkkeellä oleva on vätys. Erityisesti ne, jotka haluaisivat työkyvyttömyyseläkkeelle, koska eivät terveydellisistä syistä pysty todellakaan töitä tekemään, mutta kaikkien rakastama Kansaneläkelaitos ei sitä hyväksy, ovat vätyksiä. Kotiäitiys on vätyssynneistä pahin; herrajumala, miten joku voi viettää perheensä ja lastensa kanssa aikaa kotona, ja hoitaa lähimmäisilleen kodin omistamalla aikaa sen rakentamiseen ja ylläpitämiseen, ja ehkä jopa nauttia itselleen lähelle suoduista ihmisistä, kun pitäisi tehdä töitä? Ja vieläpä yhteiskunnan avustuksilla!  Epävätysmäinen toimintatapa olisi seuraava; vastasynnyttänyt äiti ampaisisi suoraan synnytysosastolta töihin, ja lapsi synnytyssalista päiväkotiin. Jos äiti töidensä lomasta ehtisi, lapsen voisi muutamaksi tunniksi viikossa ottaa kotiinkin! Sitä vartenhan ne päiväkodit on, että siellä lapsi kasvatetaan ja opetetaan elämään ja rakastamaan - ja onhan se hyvä, että lapselle tulee jo taaperoiässä selväksi, että työnteko on elämän prioriteetti yksi.

Päiväkodista lapsi pomppaisi esikoulun yli suoraan kolmannelle luokalle, sillä hän olisi saanut päiväkodissa päivittäin kahdeksan tuntia opetusta ala-asteen asioista ja osaisi ne etukäteen. Viidenneltä luokalta hänet voitaisiin jo etevyytensä takia heittää suoraan yläasteelle, josta sitten lukioon, tai tarkemmin sanottuna kolmoistutkinnolle, jonka hän suorittaisi puolessatoistavuodessa lauleskellen gaudeamus igituria noin neljäntoista vanhana - ylioppilaana ja ammattipätevänä nuorukaisena. Korkeamman asteen tutkinnot menisivät normaalisti parissa vuodessa tehden samalla töitä opiskelun ohella parikymmentä tuntia viikossa, jotta olisi valmistuessaan jo pääomaa oman firman perustamista varten. Ja koska oman firman pyörittäminen, kuten työnteko yleensäkin, on elämän tarkoitus, ja joka päivä uskomattoman hauskaa touhua, ensi kerran voi hyvin lomailla sitten eläkkeellä, joka ennusteiden mukaan olisi ehkä siinä kasikymppisenä. Eläkkeellä olisi myös aikaa ottaa yhteys omiin lapsiin, jotka kaksikuukautisina lähtivät päiväkotiin ja sieltä jonnekin muualle kasvatettaviksi.

Tekee pahaa katsoa vierestä, kun on niitä nuoria, jotka viettävät välivuoden esimerkiksi lukion jälkeen. Nämä nuorethan putoavat pahemman kerran oravanpyörästä ja menestyksen ja kunnian kelkasta! Kun muut raatavat ensin asepalveluksen pois alta, sitten yliopistossa kandin vuodessa ja maisterin kolmessa vuodessa, sitten tohtoriksi, poliitikoksi ja sitä kautta koko kansan vihaamaksi kusipääksi, niin joku vastuuton vätys makaa Kaakkois-Aasian rannikolla nauttien elämästä ja rauhassa miettien, mitä todella haluaa. Eihän se ole reilua, eikä siinä ole mitään järkeä. On naurettavaa, että nämä nuoret Xboxin pyörittäjät, viinaanmenevät ja äärimmäisen hölmöt nuorukaiset kuvittelevat voivansa tehdä edes jossain asiassa sitä, mikä heistä tuntuu hyvältä kuuntelematta ensin tämän yhteiskunnan toiveita, oletuksia ja kirjoittamattomia sääntöjä. Sen sijaan, että he tekisivät töitä hyvällä palkalla paikallisessa parkettitehtaassa, he päättävät ottaa lennot spontaanisti Aasiaan, tehdä siellä töitä elättääkseen itsensä ja nauttiakseen elämästä. Tai vaihtoehtoisesti lähteä Etelä-Amerikkaan vapaaehtoistöihin auttamaan niitä, jotka oikeasti apua tarvitsevat. He päättävät näyttää, että on muitakin vaihtoehtoja, päättävät tehdä sen, mikä itsestä tuntuu hyvältä. He asettavat elämyksellisyyden ensimmäiseksi prioriteetiksi ja kokevat palkitsemista hieman toisella tavalla, kun burn outtiin itsensä ajanut, kunnon tukun rahaa saavuttanut yksityisyrittäjä. He päättävät antaa itselleen aikaa miettiä, mitä haluavat elämällään tehdä. Ja tulevat sieltä ehkä takaisin kotiin, ja jatkavat siitä mihin jäivät, tai kokeilevat jotain aivan muuta.

Ja se jos jokin on väärin. Teljettäköön kaikki vätykset pakkotöihin Ahvenanmaalle!

Aamen.

Olemisen autuus

Joskus elämässä on myös niitä hetkiä, kun on aika nauttia. Ei usein, mutta joskus. Kaiken kiireen ja tohinan keskellä vaihtaa oma rakas läppäri hyvään kirjaan, tai kynään ja paperiin. Laittaa soittimesta jotain akustista, ajatonta renkutusta, ja yltiötylsän, jonkun parrakkaan professorin laatiman tiiliskiven sijaan ottaa eteensä kunnon Fingerporimättö. Ja iso kupillinen vahvaa kahvia. Istua ainoastaan pöydässä, katsoa välillä ulos, välillä seiniin ja tarkkailla pientä yksiötä ja sen hyvin pölyisiä yksityiskohtia. Katsoa sen kaiken paskan määrää, mitä lattialla ja nurkissa pyörii, mutta päättää olla tekemättä asialle yhtään mitään. Vilkaista sivusilmällä koulukirjoja, mutta päättää olla koskematta niihin enää tänään. Eikä laskujenkaan maksamiseen ole juuri nyt se oikea hetki. Imurikin olisi miltei käsien ulottuvilla, mutta kuinka hyvältä tuntuukin vain nauraa räkäisesti itselleen ja sille, kuinka ihanaa on vain antaa olla. Ryystää kahvia välittämättä etiketistä, nauraa paskaisesti omille, luokattomille jutuilleen ja istua kalsareissa aiheuttamatta pahennusta kenessäkään. Olla tietoinen siitä, että koko ajan pitäisi olla kirjoittamassa esseitä, tekemässä ryhmätöitä ja järjestelemässä keväisiä työharjoitteluasioita, jotta pääsisi valmistumaan mahdollisimman nopeasti saadakseen surkeaa palkkaa ja maksaakseen korkeaa veroa etc.... mutta silti ottaa vain toinen kuppi kahvia, ja valua tuolissa alaspäin. Ja kapinahengessä vielä kuvitella isot ja rikkaat menestysteologit päässään ja nauraa vahingoniloisesti, että siitäs saavat.


Eihän tästä palkkaa saa, mutta jos tällaisia hetkiä viettää tarpeeksi usein, ei sitä kulukaan. Paitsi sähkölaskuun. On se vaan aika hävytöntä ajatella, että toiset ressukat ne vaan jaksavat painaa kaksitoista tuntia päivässä raskasta duunia, saamatta siitä sen suurempaa kiitosta, ja takaraivossaan kummittelee ajoittain se riski, että kohtahan heidät saatetaan korvata koneilla. Kärsii terveys, kärsii elämänlaatu, mutta sitähän sanotaan, että kaiken se rakkaus toisaalta kestääkin. Niin, että jos sitä oikein työnpainamisesta tykkää niin mikäpä siinä. Henkilökohtaisesti osoitan kuitenkin mieluummin rakkautta Moccamasterille ja Bon Iverille, jotka antavat sellaisia kiksejä että oksat pois! Ja kahviin tämä rakkaus ainakin kestää, vähintäänkin niin kauan, kunnes närästys tai mahahaava meidät erottaa.



Naps - Moccamasteri tulille ja jotain kivaa ja pohtivaa ränkytystä soimaan ja sohvalle nauttimaan Pertti Jarlan seurasta. Siirrettäköön nyt niitä stressitekijöitä vähän eteenpäin. Jos joku on hienoa ja ihanaa, niin ajattelemattomuus ja oleminen.

PS. Kyllä mua kyrsii varmaan kymmenen vuoden päästä ihan järkyttävästi, kun itte pitää vääntää pitkää duunipäivää, ja sitte vielä joku paskapääpojankloppi herkuttelee sillä, kuinka siistiä on vaan olla. Cheers!

Miehisiä perinteitä vaalien?

"Ole hiljaa! Nyt turpa kiinni, nyt se turpa kiinni! Rauhotu! Rauhotu - sä et mee mihinkään! Hiljaa!" Sama monologinen virsi hieman eri järjestyksessä, joka päivä, joskus öisinkin. Naapurin sadistisovinisti huutaa elämän valitulleen - ja hän itkee. Joskus vaimo yrittää lähteä pois, mutta mies kieltää lähtemästä. Joskus mies itse lähtee matkoihinsa, ja vaimo jää kotiin itkemään. Eikä saa lähteä minnekään. Joskus asuntooni kuuluu tavaroiden heitteleminen ja niiden hakkaaminen, ja pirstaloituminen. Koskaan ei kuulu huutoa, joka olisi peräisin vaimon suusta. Ainoastaan hiljaista puhetta ja itkua. Ja silti mies huutaa kerta toisensa jälkeen: "älä huuda!". Kun naapurin setä ja hänen viinaanpäin olevat ystävänsä ottavat huikkaa, yhteinen seuraleikki tuntuu olevan miehen vaimon mollaaminen ja haukkuminen. "Hiljaa, vammanen", on vastaus, kun nainen yrittää saada äänensä kuuluviin. Ja hän itkee. Eikä ole yksin kohtalonsa kanssa. Perheväkivalta, etenkin miesten naisiin kohdistama, on kansansairautena osa suomalaista kansanperinnettä.

Vaikka nykyään pyritään vaalimaan tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta, tietyt, syvälle kulttuuriimme juurtuneet miehen valtaa ylistävät arvomaailman oikut ovat ottaneet jäädäkseen. Vaikka työssäkäyvät naiset ovat syrjäyttäneet miltei sukupuuttoon kuolleet kotirouvat, valitettavan monessa perheessä vaimon paikka edelleen on imurin, mopin, pesukoneen, tiskialtaan, hellan ja nyrkin välissä. Valitettavan moni mies elää edelleen siinä kuolleessa todellisuudessa, että naisen tehtävä on nöyrtyä suuren ja mahtavan miehensä edessä. Valitettavan moni nainen nöyrtyykin. Omat oikeutensa tunteva ja niiden puolesta taisteleva taas todennäköisesti tuplaa omat turpajuhlansa. Parisuhde- ja perheväkivallan määrää Suomessa voi ainoastaan arvailla, sillä prosentuaalisesti pieni osuus väkivallan uhreista vie asian kotioveaan pidemmälle. Osa uhreista saattaa kääntää syyttävän sormensa itseään päin ja väittää ansainneensa väkivaltaa rangaistuksena omasta huonoudestaan ja mitättömyydestään ihmisenä. Toiset elättelevät toivoa siitä, että väkivallan tekijä ymmärtää tehneensä väärin ja lopettaa sen, jonka jälkeen aika parantaa haavat ja kaikki on taas hyvin. Olettettavaa on, että myös niitä tapauksia, joissa uhri on ehdollistunut pelkäämään - hän tietää, että kertoessaan toisen väkivaltaisuudesta jollekin ulkopuoliselle hän riskeeraa oman ja mahdollisesti myös ulkopuolisen turvallisuuden, eikä uskalla kertoa kenellekään. Poliisin nettisivujen mukaan perheväkivalta vaatii vuosittain keskimäärin 27 naispuolista kuolonuhria. Suomessa naisiin kohdistuvien perheväkivaltarikosten määrä on 2,5-kertainen Euroopan unionin keskiarvoon verrattuna. Tilannetta pahentaa entisestään suomalaisten perheyhteisöjen sisäänpäinkääntyneisyys, jossa perheen ongelmat pidetään kotitalon sisällä. Väkivalta (niin henkinen kuin fyysinen) on aina rikos ihmisyyttä vastaan, ja sen vaikutus niin yksilö- kuin yhteisötasolla on merkittävä. Se tulisi tunnustaa ja ottaa vakavasti.

Suomessa heikkous - olipa se mielenterveysongelma, parisuhdekriisi, liikalihavuus tai masennus - koetaan valitettavan usein häpeänä. Yleinen oletus, että jokaisen tulisi pärjätä omillaan, vaikeuttaa avun hakemista henkilö- tai perhekohtaisiin ongelmiin. Sosiaaliset paineet menestyksestä ja onnellisuudesta kasvattavat kynnystä kertoa, ettei kaikki olekaan hyvin. Ja vaikka ulkopuolinen tämän huomaisikin, sen myöntäminen on vaikeaa eikä apua kaivata. Kynnys soittaa naapurin ovikelloa, ja käskeä hankkiutumaan terapiaan, on siis melko korkea. "Ei meillä mitään oo, ja mitä se sulle kuuluu vaikka oliskin?! Korjaahan luus ja suksi kuuseen niin ku olisit jo. Äläkä tuu takas!" Eipä pidä mennä työntämään nokkaansa muiden asioihin.

Vai pitäisikö sittenkin?

Siitä huolimatta, että elämme avaruusaikaa ja alati kehittyvien tieteen ja tekniikan armoilla, ihminen ei ole kone. Applen avaruusajan tietokoneet eivät toki tee virheitä, eivätkä suurten, Chanelille tuoksuvien ja karismaattisten markkinajohtajien Mersut siedä naarmuja tai lommoja, mutta juuri virheet, naarmut, ja syvät haavat, niiden läpikäyminen, niistä ylipääseminen ja ennen kaikkea oppiminen ovat asioita, joista ihminen rakentuu. Ihminen itsessään ei ole virhe, mutta sosiaalinen suhde tietyn ihmisen kanssa voi olla virheellinen. Kuten muistakin elämän vaikeuksista, siitä voi ja pitääkin päästä irti - niin egoistisesta kuin altruistisestakin näkökulmasta. Itselleen haitallisista asioista eroon pääsemisen ei pitäisi tuottaa häpeää, vaan päinvastoin ylpeyttä siitä, että voi itse päästää irti ja jatkaa elämäänsä entistä vahvempana ja vapaampana. Kipeistä asioista kertomisen ei pitäisi olla noloa, vaan osoitus siitä ihmisyydestä, mikä tätäkin koneyhteiskuntaa pohjimmiltaan pyörittää. Perinteiden vaaliminen on tietyissä asioissa ja olosuhteissa täysin ymmärrettävää, mutta voisihan niiden karsimista vähän edes miettiä.

Ja nykyaikana miehille onneksi tarjotaan vaihtoehtoja munanjatkeeksi. Hakkaamisen ja alistamisen sijaan miehisyyden voi todistaa ostamalla vaikka urheiluauton tai moottoriveneen!

Kansallinen kaamoskrapula

Syksy tulee, lehdet lakastuu
ja sitten talvi ja alkaa pakastuu
kevät saapuu ja jengi rakastuu
kesä loppuu ja tuntuu ettei koskaan takas tuu 
(Merkit - Paleface)


Taakse jäi se kuuluisa pitkä, kuuma kesä. Hiekkarannat, terassilla istumiset, kesälomat (kenelle ne sallittiin), mökkeily, grillailu, saunominen... Suomalaisen kansan henkireikä on tämän vuoden osalta täyttymässä umpeen syyssateilla, lakastuneilla lehdillä sekä silmittömällä raatamisella opiskelun ja töiden lomassa. Päivät lyhenevät, eikä iltakymmeneltäkään voi enää lähteä pelaamaan futista ilta-auringon valaisemalle kentälle. Kesäisin eloisat ja kauniit, veden äärellä sijaitsevat pikkukaupungit alkavat pikkuhiljaa tyhjentyä kesälomalaisistaan, kesämökit voidaan laittaa talviteloille ja puutarhakalusteet autotalliin odottamaan toukokuisia grillikauden avajaisia, ja liikkeiden aukioloajat, ihmisten olemukset ja mielialat voidaan jälleen asettaa talviaikaan. Naks - ensi kesänä saa taas hymyillä. Kansa, joka sai jälleen humaltua kesästä ja sen antimista, on kärsivä kansallista kaamoskrapulaansa jälleen ensi kevääseen saakka. Eikä sekään vielä riitä, että ihmisillä on paha mieli, ja masentaa, on kylmä, sataa vettä, tulee kuraa ja räntää, lehdet putoaa, joutuu haravoimaan etc., vaan iltapäivälehdet mässäilevät otsikoilla: "SUOMALAISET LIHOIVAT KESÄLLÄ!!!". Sekös tästä enää puuttuikaan; kahdeksan tuntia koulussa, ilta töissä, ja kaikki mahdolliset tauot välissä kuntosalilla ja lenkillä. Tervetuloa, syksy.

Jää hyvästi, rakas riippumattoni, ja, ah, nuo kesälaitumilta lempeästi puhaltavat lämpimät tuulet, jotka niin suloisesti kuljettivat pois nuo maallisen kurjuuden murheet ja tuskat.

Oppivelvollisuuttaan suorittavat peruskoululaiset ovat jo viikon ajan puuduttaneet aivojaan ja pakaroitaan opinahjoissaan, ja ylempienkin asteiden tutkinnot jatkuvat lähiviikkoina. Totutusta kesärytmistä on palattava jälleen - intoa täynnä tietenkin, aikaisin heräämisen ja öisten esseidenkirjoittamishetkien ihmeelliseen maailmaan. Kesätöissä olleiden on totuttava siihen, että valitettavasti valtion tarjoamat opintotuet eivät vastaa aivan samanlaista säännöllistä kolehtia kuin tehtaat tai vastaavat kesätyöllistäjät, ja toisaalta saadakseen elää muulla kuin näkkärillä ja mummon marjamehulla täytyy opintojen ohessa tehdä töitä. Mikä tarkoittaa sitä, ettei elintaso pilviä hivele silloinkaan, sillä rahalle ei nukkuessa, koulussa istuessa ja töissä norkoillessa ole käyttöä.Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, silti moni priorisoi säännöllisen rahantulon ja lyhyet yöunet mielenterveytensä ja sosiaalisen elämän edelle. Kun yhteiskunnan asettamat odotukset vaativat menestystä ja ahkeraa raatamista päivät sodassa ja yöt tehtaassa-tyyliin, on selvää, ettei tavallinen pulliainen voi hoitaa kaikkia tärkeitä ihmissuhteitaan ja omaa mielenterveyttään kuudentoista tunnin päivien ohessa. Tämä rahan ja menestyksen rinnalla kärpäsen paskalta näyttävä asia voidaan jättää unholaan - eihän sillä ole yhteiskunnallisessa mittakaavassa mitään merkitystä. Jokainen ihmisolento kun nähdään valtion pelinappulana, joka opiskelee itsestään varsinaisen rahanpainokoneen, josta sitten työelämässä solkenaan nyhtää sitä valuuttaa, että on kykeneväinen maksamaan mahdollisimman paljon veroja, jotta saadaan päättäjille torkkupeittoja ja tohveleita. Suomalaisten masennus- ja burn out-tilastot ovat pilvissä, mielenterveys nollassa ja kulttuuri sisäänpäinsuuntautunut, ylpeä ja äärettömän itsepäinen. Ja silti, jokaisen länsimaissa tapahtuneen ampumavälikohtauksen jälkeen aletaan miettiä mahdollisia tiukennuksia aselakiin. Perinteisissä haulikkoavioliitoissakaan vika ei missään nimessä ole mielenterveydessä, vaan aselaissa. Suomalaisessa, ylpeässä, kauniissa kansassa ei piile mielenterveysongelmia, vaan epäkohtien on oltava jossain muualla. Eihän Seppo Rädynkään putoaminen keihäänheiton MM-finaalista ollut heittokädestä kiinni, sillä: "Saksa on paska maa!" No, punnitkoon kukin tavallansa.

Kun ahkerat opiskelijat puuduttavat itsensä hengiltä töissä ja koulussa ahertaessa, työttömät juovat itsensä pesusieniksi työttömyyskorvauksilla. Sillä se kansanmielenterveys kohenee! Kesällä tuurauksia tehneet pitkäaikaistyöttömät palaavat taas työkkärin ovelle norkoilemaan, ja hakemaan korvauksia kansaneläkelaitokselta. Jotta saa jostain sitä valuuttaa, jolla voi avata sen kossulekan, jolla jaksaa taas seuraavaan päivään, josta tulee - usko tai älä, ihan samanlainen. Miksi? Koska; minä, ylväs, suomalainen pitkäaikaistyötön, joka koulutin itseni data- tai merkonomiksi muutama vuosi sitten, jotta saisin edes jotain rahaa valtiolta, koska lopetin vanhan duunini, joka ei kiinnostanut, en suostu menemään kaupan kassalle, Ärrälle, huoltoasemalle, siivoustöihin tai McDonaldsiin. Suomessa kannustetaan yrittäjyyteen, mutta vähätuloisimmat työt jätetään muille. Eihän Mäkkärin kassalla kehtaa olla töissä, koska ei se ole hyvien ihmisten vaan maahanmuuttajien ja kesätyöläisten hommaa. Yrittäjyys kun on suomalaisten valttikortti, ja yritteliäisyys rosvosektorilla.

Kyllä ne asiat ovat taas muuttuneet vallan surkeiksi kesän muuttuessa syksyyn. Eihän kesällä viitsinyt edes kirjoittaa mistään, koska ei ollut mitään suurempaa purnattavaa. Suomalaisena miehenä en viitsi herkistellä iloisista asioista, en romanttisista kesäilloista enkä ihanista puistopiknikeistä. Eihän niissä ole mitään provosoivaa. Juhannuksen jälkeen mietin, että olisikohan pitänyt kirjoitella jotain tyhjänpäiväistä iloista liirumlaarumia yöttömästä yöstä tai hyvistä grilliruuista ja ihanista ihmisistä, mutta sekunnin pohdittuani ymmärsin, ettei niissä ole mitään kirjoittamista. Ei niistä saa mitään irti. Liian kesäistä, liian iloista, liian vaikeeta. Niin, että, on se kesäkin oikeastaan aika syvältä. 


Oikein sateista ja tragikoomista alkusyksyä Suomen kansalle, ja työn iloa kaikille opiskelijoille ja työtätekeville, ja niitä yhdisteleville!

Kun terrorismi putos puusta

Tapahtui viidentenä Toukokuuta, vuonna 2011.

Todella hyvin nukutun yön jälkeen minä heräsin. Aamuaurinko paistoi ikkunastani valaisten koko huoneeni, ja tunsin oloni hyvin onnelliseksi heti aamusta - en ollut koskaan tuntenut sellaista levollisuutta ja turvallisuuden tunnetta. Tuntui, kuin minun ei tarvitsisi enää koskaan pelätä mitään - että kaikki paha on yhtäkkiä kadonnut tästä piskuisesta ja paskaisesta maapallostamme. Ehkä olinkin jo maanpäällisessä paratiisissa? Ei - sen ymmärsin, että siellä en voisi olla, sillä tajusin edelleen olevani Suomessa enkä Yhdysvalloissa, jonne maanpäällinen paratiisi, ennemmin tai myöhemmin, siis rakennettaisiin.

Aamukahvi maistui ihanan raikkaalta, ja juodessani sitä meidän puutarhakalustelulla etupihallamme edes keväiset koiranpaskakimpaleet talomme edustalta menevän jalkakäytävän vierustoilla eivät haitanneet minun harmonista hetkeäni. Mistä tämä rento, rauhallinen ja turvantäyteinen ilmapiiri johtui? Sen oivalsin, kun avasin tietokoneeni, Mozilla Firefoxin ja sieltä Hesarin päivän etusivun. Vastaus pomppi suoraan näkökenttääni; Osama bin Laden oli murhattu yhdysvaltalaisten erikoisjoukkojen toimesta - samalla muutama sivullinen, arvoton ihmisriekale oli päästetty tuskistaan. Siksi minun, kuten kaikkien muidenkin tässä maailmassa, oli yhtäkkiä niin hyvä olla - globaalin onnellisuuden puutarhastamme oli kitketty se kaikkein suurin rikkaruoho - nuo rakkaudenväriset, tulipunaiset onnen ja autuuden ruusut saivat jälleen kukkia rauhassa. Al-Qaida oli pudonnut puusta! Ja vieläpä amerikkalaisesta mammuttipetäjästä - Kenraali Shermanin selästä, 83,8 metrin korkeudesta. Euroopan parlamentin puhemiehen Jerzy Buzekin viisain sanoin: "We have woken up in a more secure world."

Se siitä narratiivisesta ironiapläjäyksestä - ja pitkä pudotus samalle planeetalle, joka muuten on ihan yhtä paska paikka kuin aina ennenkin. Vähintään.
 
En tiedä, kuinka vaaleanpunaisilla linsseillä Buzek tätä todellisuutta tarkkailee, mutta ehkä totuuden kieltäminen on monelle se kaikkein tervein puolustusmekanismi. Kukapa ei mieluummin näkisi kauniita, jäätelöllä ja vaahtokarkeilla koristeltuja pilvilinnoja roihuavien suurlähetystöjen tai pilvenpiirtäjien sijaan. Aika lahopäinen saa kuitenkin olla, jos kuvittelee, että menetettyään puheenjohtajansa maailman suurin ääri-islamilainen terroristiyhteisö menettäisi asemansa maailman suurimpana ääri-islamilaisena terroristiyhteisönä.  Vain kuolleiden ruumiidensa yli. Istuskelin sunnuntai-iltana terassilla, ja viereisessä pöydässä istui iäkkäämpi mies tokaisten: "kyllä tää maailma muuttuu..kuitenkin..joka päivä, paremmaks paikaksi... nyt ku se bin Ladenkin on tapettu." Jep, kyllä tämän muutoksen voi melkeinpä jo tuntea ilmassa. Ehkä osa ihmisistä oikeasti uskoo siihen, että yhden massamurhaajan ja nerokkaan johtajan tappaminen on askel kohti parempaa maailmaa. Ja se toinen osa uskoo siihen, että media on tehnyt Al-Qaidalle yhdet kasvot - yhden villin lännen tyyliin jahdattavan, yhden syyllisen, joka on koko järjestön sydän. Al-Qaida on siis henkilöistetty. Ja koska nykyaikana kasvojensiirto-operaatiolla voidaan tehdä jo vaikka mitä, voidaan tätä menetelmää käyttää tässäkin tapauksessa; yhdet kasvot tuhotaan, ja kostoiskujen myötä on etsittävä syntipukki, toisinsanoen Al-Qaidan pääjehu - kasvojensiirron avulla hänestä tehdään terrorismin kasvot, uusi etsittävä, jonka otsassa lukee kissankokoisin kirjaimin "Wanted - dead or alive". Käytännössä "Wanted - dead". Länsimaalaisten arvojen mukaisella kostamismentaliteetilla urheat yhdysvaltalaista maailmankatsomusta edustavat, koulutetut erikoisjoukot porskuttavat eteenpäin, tappaen ihmiset jotka tappoivat ihmisiä. Silmä silmästä - ja ahneella on paskainen loppu.

Uskallan väittää, että kuolleesta terroristijohtajasta tulee hänen seuraajilleen entistä suurempi johtohahmo. Onhan hän elänyt Jihadin mukaisesti - massamurhaajasta marttyyriksi. Joku viisas on aikanaan todennut, että kuolema tekee taiteilijan. Ja kaikki aatteidensa puolesta kuolleet ovat omissa piireissään nousseet sankareiksi. Niin uskonnolliset johtajat, ihmisoikeustaistelijat, kuin muusikotkin. Paavit tietysti omana lukunaan. Toukokuun ensimmäinen viikkohan oli henkilöpalvonnan näkökulmasta melko mielenkiintoinen; Vappupäivänä 1.5 Johannes Paavali II beatifikoitiin eli julistettiin autuaaksi, mikä käytännössä tarkoittaa viimeistä askelta kohti pyhimykseksi julistamista. Sinne vaan, muiden pervojen sekaan juhlimaan. Muutama päivä tämän jälkeen Al-Qaida sai perustajamarttyyrinsa. Molempien herrojen kuvia löytyy varmasti tuhansilta yöpöydiltä ympäri Telluksen. Ja varmasti löytyy myös Barack Obaman, kuka urheasti piti "jätkien iltaa", Valkoisen talon kisastudiota katsellen live-kuvaa Osama bin Ladenin surmaamisesta.

Yhdysvallat ei ole varmasti juhlinut yhtäkään olympiavoittoaankaan niin paljoa kuin terroristijohtajan kuolemaa. Vihan lietsomisen olympialaisissa amerikkalaiset olisivat varmasti omaa luokkaansa. No, eipä tässä auta kuin katsella kuinka kauniisti oravanpyörä pyörii - iskuja tulee ja menee, vastaiskuja tulee ja menee, johtajia vaihdetaan ja lisää paukkuu. Silmä silmästä sokaisee koko maailman, vai miten se meni?

PS. Jos sisäsiittoisuuden ja epätasa-arvon lähettiläs paavi Benedictus XVI vielä joskus julistetaan autuaaksi, aion pyrkiä itsekin ehdolle paavin virkaan ja yhdysvaltalaisiin Navy SEAL-joukkoihin.

Se on kuulkaas turha rypistellä

, kun on jo paskat housuissa. Kansa on selkeästi jakautunut kahtia; tyytyväisiin ja tyytymättömiin. Kokoomus on selkeästi oikeistopuolue, demarit vasemmalla, ja persuista on vaikea sanoa - he vain ovat joko inhottavia tahi rakastettavia. Osa kansasta on suorastaan hurmoksessa tästä homogeenisyyttä arvostavasta ja homoseksuaalisuutta vähemmän arvostavasta perussuomalaisten joukosta ja heidän superkarismaattisesta johtohahmostaan. Ja se toinen osa yhteiskunnastamme kärsii mahdollisesti neljän vuoden krapulaa otettuaan muutaman persushotin liikaa 17.4.2011. Itse olen maannut kolme viikkoa sängyn pohjalla oksentamassa. Varmasti on tullut oksennus yhdeltä jos toiseltakin katsellessaan eräiden kansanedustajien puheita muun muassa eri etnisten ryhmien edustajista.

Itseäni on huvittanut suunnattomasti lukea forumeilta ihmisten valituksia siitä, että vaalituloksista ja mahdollisesta hallituksesta - etenkin Perussuomalaisista, on puhuttu liikaa. Se ei ihmetytä siksi, etteikö jotkut mielipidekirjoitukset tai spekulaatiot olisi olleet huonoja, harhaanjohtavia tai liian kärjistettyjä eskatologisia julistuksia. Se ihmetyttää siksi, että kerrankin kansa puhuu, kansa haluaa tietää, kansa kyseenalaistaa. Olivatpa ne mielipiteet persujen puolesta tai heitä vastaan, taiteilijoiden arvoliberalistisia kannanottoja tai äärivanhoillisten, muutosta vastustavien rasistisia kommentteja ja arvokonservatiiveja kannanottoja - sillä ei ole merkitystä, kunhan muutosten edessä oleva yhteiskuntamme kiinnostaa sen yksilöitä. Keskustelujen aiheena sentään on meidän yhteiskuntamme tulevaisuus, jokaisen suomalaisen (ja monen ei-suomalaisen) tulevaisuus, eikä vuoden 2011 jääkiekon maailmanmestaruuskisojen finaalispekulaatio (finaali, jossa siis vastakkain kohtaavat Norja ja Saksa).

Kokoomuksen Katainen on laitettu aika ahtaalle hallitusneuvotteluissa, ja hallituksen muodostaminen varmasti tulee olemaan todella vaikeaa. Pääsipä sinne Perussuomalaiset, tai ei, uskon, että heidän poliittinen voittonsa on herättänyt kansaa ajattelemaan. He ovat tehneet suuren voiton, ja saaneet kymmeniä uusia kansanedustajia eduskuntaan - nostan kyllä Dumle-lippalakkiani arvostuksen merkiksi. Kuitenkin ajatus siitä, että maamme asioista päättämiseen osallistuvat ihmiset, jotka eivät hyväksy erilaisuutta vaan marssivat eriarvoisuuden puolesta pilkaten toisten tapaa toteuttaa uskontoaan, tietämättä että sana "neekeri" on ollut parikymmentä vuotta yleisesti halventava nimi, sekä hävettää että hieman pelottaa. En myöskään puolla näkemystä siitä, että "Jokelan tapauksesta huolimatta meillä ei ole aseongelmaa", sillä iltapäivälehtien otsikoista saa viikoittain lukea riidoista, jotka ovat päättyneet ampumiseen. Kaikkein vähiten pidän ajatuksesta, että kyseessä olevat ihmiset tulevat saamaan eläkettä, jonka kokoisesta palkasta itseni on koskaan edes turha haaveilla. Ei se Timo mikään tyhmä jätkä ole; se oikeasti on aika iso jytky.

Joka tapauksessa; kyllä kansa tietää. Turha rypistellä, kun on jo paskat housuissa. Jos hallitus todella muodostuu sinipunapersu-minestronesopaksi, sydäntäsärkevien saippuaoopperoiden katsomiseen ei tarvita enää Salkkareita eikä Kaunareita.

Aamen.

Nukkuva, nuku rauhassa

Sain tiistaina Facebookissa, tuossa minulle niin rakkaassa ja tärkeässä sosiaalisessa keinomiljöössäni viestin, jota en ehkä olisi halunnut saada. Se tuli eräältä sitoutumattomalta vaaliehdokkaalta, ja meni näin: "ootko nukkuvii? anna äänesi mulle ei tästä muuten mitään tuu ja kerro kavereille myös! katsotaan paljonko ääniä tulee", ja ohessa oli linkki ehdokkaan kotisivuille. Ei mitään perusteluja, miksi äänestäisin. Ei mitään houkuttavaa vaalislogania, vaan slogan, joka huutaa: "ÄÄNESTÄ MINUA, JOS ET MUUTA KEKSI, JOS ET YMMÄRRÄ, JOS ET TIEDÄ!" Ensimmäinen ajatukseni oli "öö...mitämiks?", mutta keräsin kiinnostuskiikarieni palasiksi särkyneet linssit lattialta ja päätin katsoa, minkälaisesta ehdokkaasta oli kyse. Kävin kotisivuilla, jotka olivat julkisivultaan melkein yhtä rumat kuin omassa blogissani ja värimaailma oli masentavan harmaa. Sivun yläbannerissa oli kuva myrskypilvistä, ja niiden päällä ehdokkaan nimi ja numero - tiedä sitten, oliko kuvalla oikeasti jotain symbolista tarkoitusta, mutta itseäni se huvitti.

Selasin melko suppeaksi jäänyttä sivua, jonka oikeassa reunassa oli linkkejä vippi- ja pikavippivertailusivuille. Lopulta löysin sen, mitä etsinkin; listan asioista, joita kyseinen ehdokas haluaa ajaa eteenpäin. Asioista, joita hän arvostaa. Lista, jonka perusteella minä äänioikeutettuna päättäisin, olisiko hän ääneni arvoinen. No, oli siellä ihan varmasti asiaakin, lapsiperheiden ja työttömien asemasta ja siitä, että vankeusrangaistukset olisi kärsittävä loppuun saakka. Mutta sitten;

"Moottoripyöräilijänä vastustan moottoripyörien vuosikatsastusta, mutta kannatan vapaampaa rakentamista ns. omavalmistemoottoripyörät!"

"Venäläiset eivät saisi ostaa maata Suomesta! Minunkin vaari oli Suomea puolustamassa!"

"Mopojen maksiminopeus pitäisi nostaa 60km/h. Pysyisivät liikennevirran mukana ja ohitustarve vähenisi."

 Ei, kyllä minä valitsen niistä kahdesta ehdokkaasta, jotka olen jo aikaisemmin todennut hyviksi ja luotettaviksi poliitikoiksi, ja jotka ainakin lupaavat ajaa tärkeitä asioita niin ihmisoikeuksien kuin verotuksenkin kannalta. Näitä politiikan kynnyskysymyksiä, kuten mopojen nopeusrajoitukset, on toki tärkeää pohtia, mutta luulen että meidän pahoinvoivassa hyvinvointivaltiossamme on niin aika kuin rahatkin priorisoitava hieman suurempiin kysymyksiin. Etenkin tuo keskimmäinen sitaatti jäi kaivelemaan aika pahasti. Suomesta maita ostavista venäläisistähän on ollut puhetta pitkän aikaa; siitä, kuinka punainen jättiläinen tulee ja syö, hitaasti mutta varmasti - pala palalta, niin että hampaissa narskuu. Uskaltaisin kuitenkin väittää, että moni, kenen vaari todellakin oli Suomea puolustamassa, ajattelee kuitenkin omalla, 2000-luvun päällään, eikä välttämättä tuomitse kaikkia itänaapureita kommunistikusipäiksi, jotka tulevat ja vievät meiltä kaiken. Eikä siinä mitään - kyllä minä jossain määrin voin ymmärtää huolen näistä asioista, mutta jos perusteluna sille, että venäläiset eivät saisi ostaa Suomesta tonttia ja käydä taloksi, on se, että oma vaari on ollut sodassa Suomen puolella... lätinälöpe kohottaa kulmiaan, huokaisee syvään ja vaikenee. Mielessään ylpeänä omasta isoisästään, joka myös soti Suomen puolesta, mutta silti haaveillen multikulttuurisesta Suomesta, jossa jokaisella yksilöllä olisi itseisarvo, joka määrittyisi ihmisessä itsessään - ei kansassa, jonka edustaja hän (halusi sitä tai ei) on.


Nukkuessaan ihmistä on helppo huijata tai kiusata. Unessa olevan kaverin käden laittaminen vesilasiin, ja hanan valumaan vieressä, voi hänen nukkuessaan aiheuttaa yökastelun. Sehän se kavereita vasta naurattaa. Unenpöpperössä voi myös vastata puhelimeen, luvata jotain, ja sitten unohtaa sen - tietämättä oikeastaan yhtään, mitä tuli sanottua. Suomessa on varmasti paljon niitä, jotka ovat "nukkuvan puolueen jäseniä", koska eivät joko ymmärrä politiikasta mitään, tai eivät osaa valita ehdokasta niin monen joukosta. Jos joku vaaliehdokas laittaa "nukkuvalle" privaatisti viestiä esimerkiksi Facebookissa, joku vähemmän kriittinen voi ajatella; "nythän mulla on ees joku, ketä äänestää - ei tarvi sitäkään enää miettiä..." Ja koska äänestämään kannustetaan, näitäkin tapauksia voi olla useita. Ja kuinka heppoisin perustein; siksi, että joku anoo sinua äänestämään säälistä, jos sinulla ei ole muita varteenotettavia vaihtoehtoja, keille antaisit äänesi. Niin tuskin käy, että kukaan pääsee tällaisella kampanjoinnilla eduskuntaan tai edes kunnanvaltuustoon, mutta jos se riski on olemassa, sikeästi nukkuminen on parempi vaihtoehto kuin puoliunessa tai unenpöpperössä äänestäminen. 


Nukkuva, nuku rauhassa. Sitähän sinä haluat tehdä, etkä vaikuttaa. Ja jos kansalaiset sitä tahtovat, sehän on demokratiaa parhaimmillaan!