OBS! Sarkasmia haistettavissa.
Vätys on ihmeellinen olento. Katsomatta ikään, sukupuoleen, siviilisäätyyn tai seksuaaliseen suuntautumiseen (paitsi heteroseksuaalit), kuka tahansa voi olla vätys. Oikeastaan jokainen työtön, eläkeläinen, alle kouluikäinen lapsi, tai välivuottaan pitävä nuori ovat vätyksiä. Suomeksi sanottuna sellainen ihminen, joka syystä tai toisesta ei ole korttansa kantanut hyperavaruusyhteiskunnan muurahaispesään, eikä nuollut suuren ja mahtavan muurahaiskuningattaren takapuolta, on vätys. Opiskelija, joka ei tee opintojensa ohella vähintään 30 viikkotuntia ilta- ja viikonlopputöitä, on vätys, ja äärimmäisen syvältä anuksesta. Jokainen pitkäaikaistyötön, ja jokainen työkyvyttömyyseläkkeellä oleva on vätys. Erityisesti ne, jotka haluaisivat työkyvyttömyyseläkkeelle, koska eivät terveydellisistä syistä pysty todellakaan töitä tekemään, mutta kaikkien rakastama Kansaneläkelaitos ei sitä hyväksy, ovat vätyksiä. Kotiäitiys on vätyssynneistä pahin; herrajumala, miten joku voi viettää perheensä ja lastensa kanssa aikaa kotona, ja hoitaa lähimmäisilleen kodin omistamalla aikaa sen rakentamiseen ja ylläpitämiseen, ja ehkä jopa nauttia itselleen lähelle suoduista ihmisistä, kun pitäisi tehdä töitä? Ja vieläpä yhteiskunnan avustuksilla! Epävätysmäinen toimintatapa olisi seuraava; vastasynnyttänyt äiti ampaisisi suoraan synnytysosastolta töihin, ja lapsi synnytyssalista päiväkotiin. Jos äiti töidensä lomasta ehtisi, lapsen voisi muutamaksi tunniksi viikossa ottaa kotiinkin! Sitä vartenhan ne päiväkodit on, että siellä lapsi kasvatetaan ja opetetaan elämään ja rakastamaan - ja onhan se hyvä, että lapselle tulee jo taaperoiässä selväksi, että työnteko on elämän prioriteetti yksi.
Päiväkodista lapsi pomppaisi esikoulun yli suoraan kolmannelle luokalle, sillä hän olisi saanut päiväkodissa päivittäin kahdeksan tuntia opetusta ala-asteen asioista ja osaisi ne etukäteen. Viidenneltä luokalta hänet voitaisiin jo etevyytensä takia heittää suoraan yläasteelle, josta sitten lukioon, tai tarkemmin sanottuna kolmoistutkinnolle, jonka hän suorittaisi puolessatoistavuodessa lauleskellen gaudeamus igituria noin neljäntoista vanhana - ylioppilaana ja ammattipätevänä nuorukaisena. Korkeamman asteen tutkinnot menisivät normaalisti parissa vuodessa tehden samalla töitä opiskelun ohella parikymmentä tuntia viikossa, jotta olisi valmistuessaan jo pääomaa oman firman perustamista varten. Ja koska oman firman pyörittäminen, kuten työnteko yleensäkin, on elämän tarkoitus, ja joka päivä uskomattoman hauskaa touhua, ensi kerran voi hyvin lomailla sitten eläkkeellä, joka ennusteiden mukaan olisi ehkä siinä kasikymppisenä. Eläkkeellä olisi myös aikaa ottaa yhteys omiin lapsiin, jotka kaksikuukautisina lähtivät päiväkotiin ja sieltä jonnekin muualle kasvatettaviksi.
Tekee pahaa katsoa vierestä, kun on niitä nuoria, jotka viettävät välivuoden esimerkiksi lukion jälkeen. Nämä nuorethan putoavat pahemman kerran oravanpyörästä ja menestyksen ja kunnian kelkasta! Kun muut raatavat ensin asepalveluksen pois alta, sitten yliopistossa kandin vuodessa ja maisterin kolmessa vuodessa, sitten tohtoriksi, poliitikoksi ja sitä kautta koko kansan vihaamaksi kusipääksi, niin joku vastuuton vätys makaa Kaakkois-Aasian rannikolla nauttien elämästä ja rauhassa miettien, mitä todella haluaa. Eihän se ole reilua, eikä siinä ole mitään järkeä. On naurettavaa, että nämä nuoret Xboxin pyörittäjät, viinaanmenevät ja äärimmäisen hölmöt nuorukaiset kuvittelevat voivansa tehdä edes jossain asiassa sitä, mikä heistä tuntuu hyvältä kuuntelematta ensin tämän yhteiskunnan toiveita, oletuksia ja kirjoittamattomia sääntöjä. Sen sijaan, että he tekisivät töitä hyvällä palkalla paikallisessa parkettitehtaassa, he päättävät ottaa lennot spontaanisti Aasiaan, tehdä siellä töitä elättääkseen itsensä ja nauttiakseen elämästä. Tai vaihtoehtoisesti lähteä Etelä-Amerikkaan vapaaehtoistöihin auttamaan niitä, jotka oikeasti apua tarvitsevat. He päättävät näyttää, että on muitakin vaihtoehtoja, päättävät tehdä sen, mikä itsestä tuntuu hyvältä. He asettavat elämyksellisyyden ensimmäiseksi prioriteetiksi ja kokevat palkitsemista hieman toisella tavalla, kun burn outtiin itsensä ajanut, kunnon tukun rahaa saavuttanut yksityisyrittäjä. He päättävät antaa itselleen aikaa miettiä, mitä haluavat elämällään tehdä. Ja tulevat sieltä ehkä takaisin kotiin, ja jatkavat siitä mihin jäivät, tai kokeilevat jotain aivan muuta.
Ja se jos jokin on väärin. Teljettäköön kaikki vätykset pakkotöihin Ahvenanmaalle!
Aamen.
maanantai 14. marraskuuta 2011
keskiviikko 28. syyskuuta 2011
Olemisen autuus
Joskus elämässä on myös niitä hetkiä, kun on aika nauttia. Ei usein, mutta joskus. Kaiken kiireen ja tohinan keskellä vaihtaa oma rakas läppäri hyvään kirjaan, tai kynään ja paperiin. Laittaa soittimesta jotain akustista, ajatonta renkutusta, ja yltiötylsän, jonkun parrakkaan professorin laatiman tiiliskiven sijaan ottaa eteensä kunnon Fingerporimättö. Ja iso kupillinen vahvaa kahvia. Istua ainoastaan pöydässä, katsoa välillä ulos, välillä seiniin ja tarkkailla pientä yksiötä ja sen hyvin pölyisiä yksityiskohtia. Katsoa sen kaiken paskan määrää, mitä lattialla ja nurkissa pyörii, mutta päättää olla tekemättä asialle yhtään mitään. Vilkaista sivusilmällä koulukirjoja, mutta päättää olla koskematta niihin enää tänään. Eikä laskujenkaan maksamiseen ole juuri nyt se oikea hetki. Imurikin olisi miltei käsien ulottuvilla, mutta kuinka hyvältä tuntuukin vain nauraa räkäisesti itselleen ja sille, kuinka ihanaa on vain antaa olla. Ryystää kahvia välittämättä etiketistä, nauraa paskaisesti omille, luokattomille jutuilleen ja istua kalsareissa aiheuttamatta pahennusta kenessäkään. Olla tietoinen siitä, että koko ajan pitäisi olla kirjoittamassa esseitä, tekemässä ryhmätöitä ja järjestelemässä keväisiä työharjoitteluasioita, jotta pääsisi valmistumaan mahdollisimman nopeasti saadakseen surkeaa palkkaa ja maksaakseen korkeaa veroa etc.... mutta silti ottaa vain toinen kuppi kahvia, ja valua tuolissa alaspäin. Ja kapinahengessä vielä kuvitella isot ja rikkaat menestysteologit päässään ja nauraa vahingoniloisesti, että siitäs saavat.
Eihän tästä palkkaa saa, mutta jos tällaisia hetkiä viettää tarpeeksi usein, ei sitä kulukaan. Paitsi sähkölaskuun. On se vaan aika hävytöntä ajatella, että toiset ressukat ne vaan jaksavat painaa kaksitoista tuntia päivässä raskasta duunia, saamatta siitä sen suurempaa kiitosta, ja takaraivossaan kummittelee ajoittain se riski, että kohtahan heidät saatetaan korvata koneilla. Kärsii terveys, kärsii elämänlaatu, mutta sitähän sanotaan, että kaiken se rakkaus toisaalta kestääkin. Niin, että jos sitä oikein työnpainamisesta tykkää niin mikäpä siinä. Henkilökohtaisesti osoitan kuitenkin mieluummin rakkautta Moccamasterille ja Bon Iverille, jotka antavat sellaisia kiksejä että oksat pois! Ja kahviin tämä rakkaus ainakin kestää, vähintäänkin niin kauan, kunnes närästys tai mahahaava meidät erottaa.
Naps - Moccamasteri tulille ja jotain kivaa ja pohtivaa ränkytystä soimaan ja sohvalle nauttimaan Pertti Jarlan seurasta. Siirrettäköön nyt niitä stressitekijöitä vähän eteenpäin. Jos joku on hienoa ja ihanaa, niin ajattelemattomuus ja oleminen.
PS. Kyllä mua kyrsii varmaan kymmenen vuoden päästä ihan järkyttävästi, kun itte pitää vääntää pitkää duunipäivää, ja sitte vielä joku paskapääpojankloppi herkuttelee sillä, kuinka siistiä on vaan olla. Cheers!
Eihän tästä palkkaa saa, mutta jos tällaisia hetkiä viettää tarpeeksi usein, ei sitä kulukaan. Paitsi sähkölaskuun. On se vaan aika hävytöntä ajatella, että toiset ressukat ne vaan jaksavat painaa kaksitoista tuntia päivässä raskasta duunia, saamatta siitä sen suurempaa kiitosta, ja takaraivossaan kummittelee ajoittain se riski, että kohtahan heidät saatetaan korvata koneilla. Kärsii terveys, kärsii elämänlaatu, mutta sitähän sanotaan, että kaiken se rakkaus toisaalta kestääkin. Niin, että jos sitä oikein työnpainamisesta tykkää niin mikäpä siinä. Henkilökohtaisesti osoitan kuitenkin mieluummin rakkautta Moccamasterille ja Bon Iverille, jotka antavat sellaisia kiksejä että oksat pois! Ja kahviin tämä rakkaus ainakin kestää, vähintäänkin niin kauan, kunnes närästys tai mahahaava meidät erottaa.
Naps - Moccamasteri tulille ja jotain kivaa ja pohtivaa ränkytystä soimaan ja sohvalle nauttimaan Pertti Jarlan seurasta. Siirrettäköön nyt niitä stressitekijöitä vähän eteenpäin. Jos joku on hienoa ja ihanaa, niin ajattelemattomuus ja oleminen.
PS. Kyllä mua kyrsii varmaan kymmenen vuoden päästä ihan järkyttävästi, kun itte pitää vääntää pitkää duunipäivää, ja sitte vielä joku paskapääpojankloppi herkuttelee sillä, kuinka siistiä on vaan olla. Cheers!
maanantai 12. syyskuuta 2011
Miehisiä perinteitä vaalien?
"Ole hiljaa! Nyt turpa kiinni, nyt se turpa kiinni! Rauhotu! Rauhotu - sä et mee mihinkään! Hiljaa!" Sama monologinen virsi hieman eri järjestyksessä, joka päivä, joskus öisinkin. Naapurin sadistisovinisti huutaa elämän valitulleen - ja hän itkee. Joskus vaimo yrittää lähteä pois, mutta mies kieltää lähtemästä. Joskus mies itse lähtee matkoihinsa, ja vaimo jää kotiin itkemään. Eikä saa lähteä minnekään. Joskus asuntooni kuuluu tavaroiden heitteleminen ja niiden hakkaaminen, ja pirstaloituminen. Koskaan ei kuulu huutoa, joka olisi peräisin vaimon suusta. Ainoastaan hiljaista puhetta ja itkua. Ja silti mies huutaa kerta toisensa jälkeen: "älä huuda!". Kun naapurin setä ja hänen viinaanpäin olevat ystävänsä ottavat huikkaa, yhteinen seuraleikki tuntuu olevan miehen vaimon mollaaminen ja haukkuminen. "Hiljaa, vammanen", on vastaus, kun nainen yrittää saada äänensä kuuluviin. Ja hän itkee. Eikä ole yksin kohtalonsa kanssa. Perheväkivalta, etenkin miesten naisiin kohdistama, on kansansairautena osa suomalaista kansanperinnettä.
Vaikka nykyään pyritään vaalimaan tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta, tietyt, syvälle kulttuuriimme juurtuneet miehen valtaa ylistävät arvomaailman oikut ovat ottaneet jäädäkseen. Vaikka työssäkäyvät naiset ovat syrjäyttäneet miltei sukupuuttoon kuolleet kotirouvat, valitettavan monessa perheessä vaimon paikka edelleen on imurin, mopin, pesukoneen, tiskialtaan, hellan ja nyrkin välissä. Valitettavan moni mies elää edelleen siinä kuolleessa todellisuudessa, että naisen tehtävä on nöyrtyä suuren ja mahtavan miehensä edessä. Valitettavan moni nainen nöyrtyykin. Omat oikeutensa tunteva ja niiden puolesta taisteleva taas todennäköisesti tuplaa omat turpajuhlansa. Parisuhde- ja perheväkivallan määrää Suomessa voi ainoastaan arvailla, sillä prosentuaalisesti pieni osuus väkivallan uhreista vie asian kotioveaan pidemmälle. Osa uhreista saattaa kääntää syyttävän sormensa itseään päin ja väittää ansainneensa väkivaltaa rangaistuksena omasta huonoudestaan ja mitättömyydestään ihmisenä. Toiset elättelevät toivoa siitä, että väkivallan tekijä ymmärtää tehneensä väärin ja lopettaa sen, jonka jälkeen aika parantaa haavat ja kaikki on taas hyvin. Olettettavaa on, että myös niitä tapauksia, joissa uhri on ehdollistunut pelkäämään - hän tietää, että kertoessaan toisen väkivaltaisuudesta jollekin ulkopuoliselle hän riskeeraa oman ja mahdollisesti myös ulkopuolisen turvallisuuden, eikä uskalla kertoa kenellekään. Poliisin nettisivujen mukaan perheväkivalta vaatii vuosittain keskimäärin 27 naispuolista kuolonuhria. Suomessa naisiin kohdistuvien perheväkivaltarikosten määrä on 2,5-kertainen Euroopan unionin keskiarvoon verrattuna. Tilannetta pahentaa entisestään suomalaisten perheyhteisöjen sisäänpäinkääntyneisyys, jossa perheen ongelmat pidetään kotitalon sisällä. Väkivalta (niin henkinen kuin fyysinen) on aina rikos ihmisyyttä vastaan, ja sen vaikutus niin yksilö- kuin yhteisötasolla on merkittävä. Se tulisi tunnustaa ja ottaa vakavasti.
Suomessa heikkous - olipa se mielenterveysongelma, parisuhdekriisi, liikalihavuus tai masennus - koetaan valitettavan usein häpeänä. Yleinen oletus, että jokaisen tulisi pärjätä omillaan, vaikeuttaa avun hakemista henkilö- tai perhekohtaisiin ongelmiin. Sosiaaliset paineet menestyksestä ja onnellisuudesta kasvattavat kynnystä kertoa, ettei kaikki olekaan hyvin. Ja vaikka ulkopuolinen tämän huomaisikin, sen myöntäminen on vaikeaa eikä apua kaivata. Kynnys soittaa naapurin ovikelloa, ja käskeä hankkiutumaan terapiaan, on siis melko korkea. "Ei meillä mitään oo, ja mitä se sulle kuuluu vaikka oliskin?! Korjaahan luus ja suksi kuuseen niin ku olisit jo. Äläkä tuu takas!" Eipä pidä mennä työntämään nokkaansa muiden asioihin.
Vai pitäisikö sittenkin?
Siitä huolimatta, että elämme avaruusaikaa ja alati kehittyvien tieteen ja tekniikan armoilla, ihminen ei ole kone. Applen avaruusajan tietokoneet eivät toki tee virheitä, eivätkä suurten, Chanelille tuoksuvien ja karismaattisten markkinajohtajien Mersut siedä naarmuja tai lommoja, mutta juuri virheet, naarmut, ja syvät haavat, niiden läpikäyminen, niistä ylipääseminen ja ennen kaikkea oppiminen ovat asioita, joista ihminen rakentuu. Ihminen itsessään ei ole virhe, mutta sosiaalinen suhde tietyn ihmisen kanssa voi olla virheellinen. Kuten muistakin elämän vaikeuksista, siitä voi ja pitääkin päästä irti - niin egoistisesta kuin altruistisestakin näkökulmasta. Itselleen haitallisista asioista eroon pääsemisen ei pitäisi tuottaa häpeää, vaan päinvastoin ylpeyttä siitä, että voi itse päästää irti ja jatkaa elämäänsä entistä vahvempana ja vapaampana. Kipeistä asioista kertomisen ei pitäisi olla noloa, vaan osoitus siitä ihmisyydestä, mikä tätäkin koneyhteiskuntaa pohjimmiltaan pyörittää. Perinteiden vaaliminen on tietyissä asioissa ja olosuhteissa täysin ymmärrettävää, mutta voisihan niiden karsimista vähän edes miettiä.
Ja nykyaikana miehille onneksi tarjotaan vaihtoehtoja munanjatkeeksi. Hakkaamisen ja alistamisen sijaan miehisyyden voi todistaa ostamalla vaikka urheiluauton tai moottoriveneen!
Vaikka nykyään pyritään vaalimaan tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta, tietyt, syvälle kulttuuriimme juurtuneet miehen valtaa ylistävät arvomaailman oikut ovat ottaneet jäädäkseen. Vaikka työssäkäyvät naiset ovat syrjäyttäneet miltei sukupuuttoon kuolleet kotirouvat, valitettavan monessa perheessä vaimon paikka edelleen on imurin, mopin, pesukoneen, tiskialtaan, hellan ja nyrkin välissä. Valitettavan moni mies elää edelleen siinä kuolleessa todellisuudessa, että naisen tehtävä on nöyrtyä suuren ja mahtavan miehensä edessä. Valitettavan moni nainen nöyrtyykin. Omat oikeutensa tunteva ja niiden puolesta taisteleva taas todennäköisesti tuplaa omat turpajuhlansa. Parisuhde- ja perheväkivallan määrää Suomessa voi ainoastaan arvailla, sillä prosentuaalisesti pieni osuus väkivallan uhreista vie asian kotioveaan pidemmälle. Osa uhreista saattaa kääntää syyttävän sormensa itseään päin ja väittää ansainneensa väkivaltaa rangaistuksena omasta huonoudestaan ja mitättömyydestään ihmisenä. Toiset elättelevät toivoa siitä, että väkivallan tekijä ymmärtää tehneensä väärin ja lopettaa sen, jonka jälkeen aika parantaa haavat ja kaikki on taas hyvin. Olettettavaa on, että myös niitä tapauksia, joissa uhri on ehdollistunut pelkäämään - hän tietää, että kertoessaan toisen väkivaltaisuudesta jollekin ulkopuoliselle hän riskeeraa oman ja mahdollisesti myös ulkopuolisen turvallisuuden, eikä uskalla kertoa kenellekään. Poliisin nettisivujen mukaan perheväkivalta vaatii vuosittain keskimäärin 27 naispuolista kuolonuhria. Suomessa naisiin kohdistuvien perheväkivaltarikosten määrä on 2,5-kertainen Euroopan unionin keskiarvoon verrattuna. Tilannetta pahentaa entisestään suomalaisten perheyhteisöjen sisäänpäinkääntyneisyys, jossa perheen ongelmat pidetään kotitalon sisällä. Väkivalta (niin henkinen kuin fyysinen) on aina rikos ihmisyyttä vastaan, ja sen vaikutus niin yksilö- kuin yhteisötasolla on merkittävä. Se tulisi tunnustaa ja ottaa vakavasti.
Suomessa heikkous - olipa se mielenterveysongelma, parisuhdekriisi, liikalihavuus tai masennus - koetaan valitettavan usein häpeänä. Yleinen oletus, että jokaisen tulisi pärjätä omillaan, vaikeuttaa avun hakemista henkilö- tai perhekohtaisiin ongelmiin. Sosiaaliset paineet menestyksestä ja onnellisuudesta kasvattavat kynnystä kertoa, ettei kaikki olekaan hyvin. Ja vaikka ulkopuolinen tämän huomaisikin, sen myöntäminen on vaikeaa eikä apua kaivata. Kynnys soittaa naapurin ovikelloa, ja käskeä hankkiutumaan terapiaan, on siis melko korkea. "Ei meillä mitään oo, ja mitä se sulle kuuluu vaikka oliskin?! Korjaahan luus ja suksi kuuseen niin ku olisit jo. Äläkä tuu takas!" Eipä pidä mennä työntämään nokkaansa muiden asioihin.
Vai pitäisikö sittenkin?
Siitä huolimatta, että elämme avaruusaikaa ja alati kehittyvien tieteen ja tekniikan armoilla, ihminen ei ole kone. Applen avaruusajan tietokoneet eivät toki tee virheitä, eivätkä suurten, Chanelille tuoksuvien ja karismaattisten markkinajohtajien Mersut siedä naarmuja tai lommoja, mutta juuri virheet, naarmut, ja syvät haavat, niiden läpikäyminen, niistä ylipääseminen ja ennen kaikkea oppiminen ovat asioita, joista ihminen rakentuu. Ihminen itsessään ei ole virhe, mutta sosiaalinen suhde tietyn ihmisen kanssa voi olla virheellinen. Kuten muistakin elämän vaikeuksista, siitä voi ja pitääkin päästä irti - niin egoistisesta kuin altruistisestakin näkökulmasta. Itselleen haitallisista asioista eroon pääsemisen ei pitäisi tuottaa häpeää, vaan päinvastoin ylpeyttä siitä, että voi itse päästää irti ja jatkaa elämäänsä entistä vahvempana ja vapaampana. Kipeistä asioista kertomisen ei pitäisi olla noloa, vaan osoitus siitä ihmisyydestä, mikä tätäkin koneyhteiskuntaa pohjimmiltaan pyörittää. Perinteiden vaaliminen on tietyissä asioissa ja olosuhteissa täysin ymmärrettävää, mutta voisihan niiden karsimista vähän edes miettiä.
Ja nykyaikana miehille onneksi tarjotaan vaihtoehtoja munanjatkeeksi. Hakkaamisen ja alistamisen sijaan miehisyyden voi todistaa ostamalla vaikka urheiluauton tai moottoriveneen!
torstai 18. elokuuta 2011
Kansallinen kaamoskrapula
Syksy tulee, lehdet lakastuu
ja sitten talvi ja alkaa pakastuu
kevät saapuu ja jengi rakastuu
kesä loppuu ja tuntuu ettei koskaan takas tuu
(Merkit - Paleface)
Taakse jäi se kuuluisa pitkä, kuuma kesä. Hiekkarannat, terassilla istumiset, kesälomat (kenelle ne sallittiin), mökkeily, grillailu, saunominen... Suomalaisen kansan henkireikä on tämän vuoden osalta täyttymässä umpeen syyssateilla, lakastuneilla lehdillä sekä silmittömällä raatamisella opiskelun ja töiden lomassa. Päivät lyhenevät, eikä iltakymmeneltäkään voi enää lähteä pelaamaan futista ilta-auringon valaisemalle kentälle. Kesäisin eloisat ja kauniit, veden äärellä sijaitsevat pikkukaupungit alkavat pikkuhiljaa tyhjentyä kesälomalaisistaan, kesämökit voidaan laittaa talviteloille ja puutarhakalusteet autotalliin odottamaan toukokuisia grillikauden avajaisia, ja liikkeiden aukioloajat, ihmisten olemukset ja mielialat voidaan jälleen asettaa talviaikaan. Naks - ensi kesänä saa taas hymyillä. Kansa, joka sai jälleen humaltua kesästä ja sen antimista, on kärsivä kansallista kaamoskrapulaansa jälleen ensi kevääseen saakka. Eikä sekään vielä riitä, että ihmisillä on paha mieli, ja masentaa, on kylmä, sataa vettä, tulee kuraa ja räntää, lehdet putoaa, joutuu haravoimaan etc., vaan iltapäivälehdet mässäilevät otsikoilla: "SUOMALAISET LIHOIVAT KESÄLLÄ!!!". Sekös tästä enää puuttuikaan; kahdeksan tuntia koulussa, ilta töissä, ja kaikki mahdolliset tauot välissä kuntosalilla ja lenkillä. Tervetuloa, syksy.
Jää hyvästi, rakas riippumattoni, ja, ah, nuo kesälaitumilta lempeästi puhaltavat lämpimät tuulet, jotka niin suloisesti kuljettivat pois nuo maallisen kurjuuden murheet ja tuskat.
Oppivelvollisuuttaan suorittavat peruskoululaiset ovat jo viikon ajan puuduttaneet aivojaan ja pakaroitaan opinahjoissaan, ja ylempienkin asteiden tutkinnot jatkuvat lähiviikkoina. Totutusta kesärytmistä on palattava jälleen - intoa täynnä tietenkin, aikaisin heräämisen ja öisten esseidenkirjoittamishetkien ihmeelliseen maailmaan. Kesätöissä olleiden on totuttava siihen, että valitettavasti valtion tarjoamat opintotuet eivät vastaa aivan samanlaista säännöllistä kolehtia kuin tehtaat tai vastaavat kesätyöllistäjät, ja toisaalta saadakseen elää muulla kuin näkkärillä ja mummon marjamehulla täytyy opintojen ohessa tehdä töitä. Mikä tarkoittaa sitä, ettei elintaso pilviä hivele silloinkaan, sillä rahalle ei nukkuessa, koulussa istuessa ja töissä norkoillessa ole käyttöä.Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, silti moni priorisoi säännöllisen rahantulon ja lyhyet yöunet mielenterveytensä ja sosiaalisen elämän edelle. Kun yhteiskunnan asettamat odotukset vaativat menestystä ja ahkeraa raatamista päivät sodassa ja yöt tehtaassa-tyyliin, on selvää, ettei tavallinen pulliainen voi hoitaa kaikkia tärkeitä ihmissuhteitaan ja omaa mielenterveyttään kuudentoista tunnin päivien ohessa. Tämä rahan ja menestyksen rinnalla kärpäsen paskalta näyttävä asia voidaan jättää unholaan - eihän sillä ole yhteiskunnallisessa mittakaavassa mitään merkitystä. Jokainen ihmisolento kun nähdään valtion pelinappulana, joka opiskelee itsestään varsinaisen rahanpainokoneen, josta sitten työelämässä solkenaan nyhtää sitä valuuttaa, että on kykeneväinen maksamaan mahdollisimman paljon veroja, jotta saadaan päättäjille torkkupeittoja ja tohveleita. Suomalaisten masennus- ja burn out-tilastot ovat pilvissä, mielenterveys nollassa ja kulttuuri sisäänpäinsuuntautunut, ylpeä ja äärettömän itsepäinen. Ja silti, jokaisen länsimaissa tapahtuneen ampumavälikohtauksen jälkeen aletaan miettiä mahdollisia tiukennuksia aselakiin. Perinteisissä haulikkoavioliitoissakaan vika ei missään nimessä ole mielenterveydessä, vaan aselaissa. Suomalaisessa, ylpeässä, kauniissa kansassa ei piile mielenterveysongelmia, vaan epäkohtien on oltava jossain muualla. Eihän Seppo Rädynkään putoaminen keihäänheiton MM-finaalista ollut heittokädestä kiinni, sillä: "Saksa on paska maa!" No, punnitkoon kukin tavallansa.
Kun ahkerat opiskelijat puuduttavat itsensä hengiltä töissä ja koulussa ahertaessa, työttömät juovat itsensä pesusieniksi työttömyyskorvauksilla. Sillä se kansanmielenterveys kohenee! Kesällä tuurauksia tehneet pitkäaikaistyöttömät palaavat taas työkkärin ovelle norkoilemaan, ja hakemaan korvauksia kansaneläkelaitokselta. Jotta saa jostain sitä valuuttaa, jolla voi avata sen kossulekan, jolla jaksaa taas seuraavaan päivään, josta tulee - usko tai älä, ihan samanlainen. Miksi? Koska; minä, ylväs, suomalainen pitkäaikaistyötön, joka koulutin itseni data- tai merkonomiksi muutama vuosi sitten, jotta saisin edes jotain rahaa valtiolta, koska lopetin vanhan duunini, joka ei kiinnostanut, en suostu menemään kaupan kassalle, Ärrälle, huoltoasemalle, siivoustöihin tai McDonaldsiin. Suomessa kannustetaan yrittäjyyteen, mutta vähätuloisimmat työt jätetään muille. Eihän Mäkkärin kassalla kehtaa olla töissä, koska ei se ole hyvien ihmisten vaan maahanmuuttajien ja kesätyöläisten hommaa. Yrittäjyys kun on suomalaisten valttikortti, ja yritteliäisyys rosvosektorilla.
Kyllä ne asiat ovat taas muuttuneet vallan surkeiksi kesän muuttuessa syksyyn. Eihän kesällä viitsinyt edes kirjoittaa mistään, koska ei ollut mitään suurempaa purnattavaa. Suomalaisena miehenä en viitsi herkistellä iloisista asioista, en romanttisista kesäilloista enkä ihanista puistopiknikeistä. Eihän niissä ole mitään provosoivaa. Juhannuksen jälkeen mietin, että olisikohan pitänyt kirjoitella jotain tyhjänpäiväistä iloista liirumlaarumia yöttömästä yöstä tai hyvistä grilliruuista ja ihanista ihmisistä, mutta sekunnin pohdittuani ymmärsin, ettei niissä ole mitään kirjoittamista. Ei niistä saa mitään irti. Liian kesäistä, liian iloista, liian vaikeeta. Niin, että, on se kesäkin oikeastaan aika syvältä.
Oikein sateista ja tragikoomista alkusyksyä Suomen kansalle, ja työn iloa kaikille opiskelijoille ja työtätekeville, ja niitä yhdisteleville!
ja sitten talvi ja alkaa pakastuu
kevät saapuu ja jengi rakastuu
kesä loppuu ja tuntuu ettei koskaan takas tuu
(Merkit - Paleface)
Taakse jäi se kuuluisa pitkä, kuuma kesä. Hiekkarannat, terassilla istumiset, kesälomat (kenelle ne sallittiin), mökkeily, grillailu, saunominen... Suomalaisen kansan henkireikä on tämän vuoden osalta täyttymässä umpeen syyssateilla, lakastuneilla lehdillä sekä silmittömällä raatamisella opiskelun ja töiden lomassa. Päivät lyhenevät, eikä iltakymmeneltäkään voi enää lähteä pelaamaan futista ilta-auringon valaisemalle kentälle. Kesäisin eloisat ja kauniit, veden äärellä sijaitsevat pikkukaupungit alkavat pikkuhiljaa tyhjentyä kesälomalaisistaan, kesämökit voidaan laittaa talviteloille ja puutarhakalusteet autotalliin odottamaan toukokuisia grillikauden avajaisia, ja liikkeiden aukioloajat, ihmisten olemukset ja mielialat voidaan jälleen asettaa talviaikaan. Naks - ensi kesänä saa taas hymyillä. Kansa, joka sai jälleen humaltua kesästä ja sen antimista, on kärsivä kansallista kaamoskrapulaansa jälleen ensi kevääseen saakka. Eikä sekään vielä riitä, että ihmisillä on paha mieli, ja masentaa, on kylmä, sataa vettä, tulee kuraa ja räntää, lehdet putoaa, joutuu haravoimaan etc., vaan iltapäivälehdet mässäilevät otsikoilla: "SUOMALAISET LIHOIVAT KESÄLLÄ!!!". Sekös tästä enää puuttuikaan; kahdeksan tuntia koulussa, ilta töissä, ja kaikki mahdolliset tauot välissä kuntosalilla ja lenkillä. Tervetuloa, syksy.
Jää hyvästi, rakas riippumattoni, ja, ah, nuo kesälaitumilta lempeästi puhaltavat lämpimät tuulet, jotka niin suloisesti kuljettivat pois nuo maallisen kurjuuden murheet ja tuskat.
Oppivelvollisuuttaan suorittavat peruskoululaiset ovat jo viikon ajan puuduttaneet aivojaan ja pakaroitaan opinahjoissaan, ja ylempienkin asteiden tutkinnot jatkuvat lähiviikkoina. Totutusta kesärytmistä on palattava jälleen - intoa täynnä tietenkin, aikaisin heräämisen ja öisten esseidenkirjoittamishetkien ihmeelliseen maailmaan. Kesätöissä olleiden on totuttava siihen, että valitettavasti valtion tarjoamat opintotuet eivät vastaa aivan samanlaista säännöllistä kolehtia kuin tehtaat tai vastaavat kesätyöllistäjät, ja toisaalta saadakseen elää muulla kuin näkkärillä ja mummon marjamehulla täytyy opintojen ohessa tehdä töitä. Mikä tarkoittaa sitä, ettei elintaso pilviä hivele silloinkaan, sillä rahalle ei nukkuessa, koulussa istuessa ja töissä norkoillessa ole käyttöä.Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, silti moni priorisoi säännöllisen rahantulon ja lyhyet yöunet mielenterveytensä ja sosiaalisen elämän edelle. Kun yhteiskunnan asettamat odotukset vaativat menestystä ja ahkeraa raatamista päivät sodassa ja yöt tehtaassa-tyyliin, on selvää, ettei tavallinen pulliainen voi hoitaa kaikkia tärkeitä ihmissuhteitaan ja omaa mielenterveyttään kuudentoista tunnin päivien ohessa. Tämä rahan ja menestyksen rinnalla kärpäsen paskalta näyttävä asia voidaan jättää unholaan - eihän sillä ole yhteiskunnallisessa mittakaavassa mitään merkitystä. Jokainen ihmisolento kun nähdään valtion pelinappulana, joka opiskelee itsestään varsinaisen rahanpainokoneen, josta sitten työelämässä solkenaan nyhtää sitä valuuttaa, että on kykeneväinen maksamaan mahdollisimman paljon veroja, jotta saadaan päättäjille torkkupeittoja ja tohveleita. Suomalaisten masennus- ja burn out-tilastot ovat pilvissä, mielenterveys nollassa ja kulttuuri sisäänpäinsuuntautunut, ylpeä ja äärettömän itsepäinen. Ja silti, jokaisen länsimaissa tapahtuneen ampumavälikohtauksen jälkeen aletaan miettiä mahdollisia tiukennuksia aselakiin. Perinteisissä haulikkoavioliitoissakaan vika ei missään nimessä ole mielenterveydessä, vaan aselaissa. Suomalaisessa, ylpeässä, kauniissa kansassa ei piile mielenterveysongelmia, vaan epäkohtien on oltava jossain muualla. Eihän Seppo Rädynkään putoaminen keihäänheiton MM-finaalista ollut heittokädestä kiinni, sillä: "Saksa on paska maa!" No, punnitkoon kukin tavallansa.
Kun ahkerat opiskelijat puuduttavat itsensä hengiltä töissä ja koulussa ahertaessa, työttömät juovat itsensä pesusieniksi työttömyyskorvauksilla. Sillä se kansanmielenterveys kohenee! Kesällä tuurauksia tehneet pitkäaikaistyöttömät palaavat taas työkkärin ovelle norkoilemaan, ja hakemaan korvauksia kansaneläkelaitokselta. Jotta saa jostain sitä valuuttaa, jolla voi avata sen kossulekan, jolla jaksaa taas seuraavaan päivään, josta tulee - usko tai älä, ihan samanlainen. Miksi? Koska; minä, ylväs, suomalainen pitkäaikaistyötön, joka koulutin itseni data- tai merkonomiksi muutama vuosi sitten, jotta saisin edes jotain rahaa valtiolta, koska lopetin vanhan duunini, joka ei kiinnostanut, en suostu menemään kaupan kassalle, Ärrälle, huoltoasemalle, siivoustöihin tai McDonaldsiin. Suomessa kannustetaan yrittäjyyteen, mutta vähätuloisimmat työt jätetään muille. Eihän Mäkkärin kassalla kehtaa olla töissä, koska ei se ole hyvien ihmisten vaan maahanmuuttajien ja kesätyöläisten hommaa. Yrittäjyys kun on suomalaisten valttikortti, ja yritteliäisyys rosvosektorilla.
Kyllä ne asiat ovat taas muuttuneet vallan surkeiksi kesän muuttuessa syksyyn. Eihän kesällä viitsinyt edes kirjoittaa mistään, koska ei ollut mitään suurempaa purnattavaa. Suomalaisena miehenä en viitsi herkistellä iloisista asioista, en romanttisista kesäilloista enkä ihanista puistopiknikeistä. Eihän niissä ole mitään provosoivaa. Juhannuksen jälkeen mietin, että olisikohan pitänyt kirjoitella jotain tyhjänpäiväistä iloista liirumlaarumia yöttömästä yöstä tai hyvistä grilliruuista ja ihanista ihmisistä, mutta sekunnin pohdittuani ymmärsin, ettei niissä ole mitään kirjoittamista. Ei niistä saa mitään irti. Liian kesäistä, liian iloista, liian vaikeeta. Niin, että, on se kesäkin oikeastaan aika syvältä.
Oikein sateista ja tragikoomista alkusyksyä Suomen kansalle, ja työn iloa kaikille opiskelijoille ja työtätekeville, ja niitä yhdisteleville!
tiistai 10. toukokuuta 2011
Kun terrorismi putos puusta
Tapahtui viidentenä Toukokuuta, vuonna 2011.
Todella hyvin nukutun yön jälkeen minä heräsin. Aamuaurinko paistoi ikkunastani valaisten koko huoneeni, ja tunsin oloni hyvin onnelliseksi heti aamusta - en ollut koskaan tuntenut sellaista levollisuutta ja turvallisuuden tunnetta. Tuntui, kuin minun ei tarvitsisi enää koskaan pelätä mitään - että kaikki paha on yhtäkkiä kadonnut tästä piskuisesta ja paskaisesta maapallostamme. Ehkä olinkin jo maanpäällisessä paratiisissa? Ei - sen ymmärsin, että siellä en voisi olla, sillä tajusin edelleen olevani Suomessa enkä Yhdysvalloissa, jonne maanpäällinen paratiisi, ennemmin tai myöhemmin, siis rakennettaisiin.
Aamukahvi maistui ihanan raikkaalta, ja juodessani sitä meidän puutarhakalustelulla etupihallamme edes keväiset koiranpaskakimpaleet talomme edustalta menevän jalkakäytävän vierustoilla eivät haitanneet minun harmonista hetkeäni. Mistä tämä rento, rauhallinen ja turvantäyteinen ilmapiiri johtui? Sen oivalsin, kun avasin tietokoneeni, Mozilla Firefoxin ja sieltä Hesarin päivän etusivun. Vastaus pomppi suoraan näkökenttääni; Osama bin Laden oli murhattu yhdysvaltalaisten erikoisjoukkojen toimesta - samalla muutama sivullinen, arvoton ihmisriekale oli päästetty tuskistaan. Siksi minun, kuten kaikkien muidenkin tässä maailmassa, oli yhtäkkiä niin hyvä olla - globaalin onnellisuuden puutarhastamme oli kitketty se kaikkein suurin rikkaruoho - nuo rakkaudenväriset, tulipunaiset onnen ja autuuden ruusut saivat jälleen kukkia rauhassa. Al-Qaida oli pudonnut puusta! Ja vieläpä amerikkalaisesta mammuttipetäjästä - Kenraali Shermanin selästä, 83,8 metrin korkeudesta. Euroopan parlamentin puhemiehen Jerzy Buzekin viisain sanoin: "We have woken up in a more secure world."
Se siitä narratiivisesta ironiapläjäyksestä - ja pitkä pudotus samalle planeetalle, joka muuten on ihan yhtä paska paikka kuin aina ennenkin. Vähintään.
En tiedä, kuinka vaaleanpunaisilla linsseillä Buzek tätä todellisuutta tarkkailee, mutta ehkä totuuden kieltäminen on monelle se kaikkein tervein puolustusmekanismi. Kukapa ei mieluummin näkisi kauniita, jäätelöllä ja vaahtokarkeilla koristeltuja pilvilinnoja roihuavien suurlähetystöjen tai pilvenpiirtäjien sijaan. Aika lahopäinen saa kuitenkin olla, jos kuvittelee, että menetettyään puheenjohtajansa maailman suurin ääri-islamilainen terroristiyhteisö menettäisi asemansa maailman suurimpana ääri-islamilaisena terroristiyhteisönä. Vain kuolleiden ruumiidensa yli. Istuskelin sunnuntai-iltana terassilla, ja viereisessä pöydässä istui iäkkäämpi mies tokaisten: "kyllä tää maailma muuttuu..kuitenkin..joka päivä, paremmaks paikaksi... nyt ku se bin Ladenkin on tapettu." Jep, kyllä tämän muutoksen voi melkeinpä jo tuntea ilmassa. Ehkä osa ihmisistä oikeasti uskoo siihen, että yhden massamurhaajan ja nerokkaan johtajan tappaminen on askel kohti parempaa maailmaa. Ja se toinen osa uskoo siihen, että media on tehnyt Al-Qaidalle yhdet kasvot - yhden villin lännen tyyliin jahdattavan, yhden syyllisen, joka on koko järjestön sydän. Al-Qaida on siis henkilöistetty. Ja koska nykyaikana kasvojensiirto-operaatiolla voidaan tehdä jo vaikka mitä, voidaan tätä menetelmää käyttää tässäkin tapauksessa; yhdet kasvot tuhotaan, ja kostoiskujen myötä on etsittävä syntipukki, toisinsanoen Al-Qaidan pääjehu - kasvojensiirron avulla hänestä tehdään terrorismin kasvot, uusi etsittävä, jonka otsassa lukee kissankokoisin kirjaimin "Wanted - dead or alive". Käytännössä "Wanted - dead". Länsimaalaisten arvojen mukaisella kostamismentaliteetilla urheat yhdysvaltalaista maailmankatsomusta edustavat, koulutetut erikoisjoukot porskuttavat eteenpäin, tappaen ihmiset jotka tappoivat ihmisiä. Silmä silmästä - ja ahneella on paskainen loppu.
Uskallan väittää, että kuolleesta terroristijohtajasta tulee hänen seuraajilleen entistä suurempi johtohahmo. Onhan hän elänyt Jihadin mukaisesti - massamurhaajasta marttyyriksi. Joku viisas on aikanaan todennut, että kuolema tekee taiteilijan. Ja kaikki aatteidensa puolesta kuolleet ovat omissa piireissään nousseet sankareiksi. Niin uskonnolliset johtajat, ihmisoikeustaistelijat, kuin muusikotkin. Paavit tietysti omana lukunaan. Toukokuun ensimmäinen viikkohan oli henkilöpalvonnan näkökulmasta melko mielenkiintoinen; Vappupäivänä 1.5 Johannes Paavali II beatifikoitiin eli julistettiin autuaaksi, mikä käytännössä tarkoittaa viimeistä askelta kohti pyhimykseksi julistamista. Sinne vaan, muiden pervojen sekaan juhlimaan. Muutama päivä tämän jälkeen Al-Qaida sai perustajamarttyyrinsa. Molempien herrojen kuvia löytyy varmasti tuhansilta yöpöydiltä ympäri Telluksen. Ja varmasti löytyy myös Barack Obaman, kuka urheasti piti "jätkien iltaa", Valkoisen talon kisastudiota katsellen live-kuvaa Osama bin Ladenin surmaamisesta.
Yhdysvallat ei ole varmasti juhlinut yhtäkään olympiavoittoaankaan niin paljoa kuin terroristijohtajan kuolemaa. Vihan lietsomisen olympialaisissa amerikkalaiset olisivat varmasti omaa luokkaansa. No, eipä tässä auta kuin katsella kuinka kauniisti oravanpyörä pyörii - iskuja tulee ja menee, vastaiskuja tulee ja menee, johtajia vaihdetaan ja lisää paukkuu. Silmä silmästä sokaisee koko maailman, vai miten se meni?
PS. Jos sisäsiittoisuuden ja epätasa-arvon lähettiläs paavi Benedictus XVI vielä joskus julistetaan autuaaksi, aion pyrkiä itsekin ehdolle paavin virkaan ja yhdysvaltalaisiin Navy SEAL-joukkoihin.
Todella hyvin nukutun yön jälkeen minä heräsin. Aamuaurinko paistoi ikkunastani valaisten koko huoneeni, ja tunsin oloni hyvin onnelliseksi heti aamusta - en ollut koskaan tuntenut sellaista levollisuutta ja turvallisuuden tunnetta. Tuntui, kuin minun ei tarvitsisi enää koskaan pelätä mitään - että kaikki paha on yhtäkkiä kadonnut tästä piskuisesta ja paskaisesta maapallostamme. Ehkä olinkin jo maanpäällisessä paratiisissa? Ei - sen ymmärsin, että siellä en voisi olla, sillä tajusin edelleen olevani Suomessa enkä Yhdysvalloissa, jonne maanpäällinen paratiisi, ennemmin tai myöhemmin, siis rakennettaisiin.
Aamukahvi maistui ihanan raikkaalta, ja juodessani sitä meidän puutarhakalustelulla etupihallamme edes keväiset koiranpaskakimpaleet talomme edustalta menevän jalkakäytävän vierustoilla eivät haitanneet minun harmonista hetkeäni. Mistä tämä rento, rauhallinen ja turvantäyteinen ilmapiiri johtui? Sen oivalsin, kun avasin tietokoneeni, Mozilla Firefoxin ja sieltä Hesarin päivän etusivun. Vastaus pomppi suoraan näkökenttääni; Osama bin Laden oli murhattu yhdysvaltalaisten erikoisjoukkojen toimesta - samalla muutama sivullinen, arvoton ihmisriekale oli päästetty tuskistaan. Siksi minun, kuten kaikkien muidenkin tässä maailmassa, oli yhtäkkiä niin hyvä olla - globaalin onnellisuuden puutarhastamme oli kitketty se kaikkein suurin rikkaruoho - nuo rakkaudenväriset, tulipunaiset onnen ja autuuden ruusut saivat jälleen kukkia rauhassa. Al-Qaida oli pudonnut puusta! Ja vieläpä amerikkalaisesta mammuttipetäjästä - Kenraali Shermanin selästä, 83,8 metrin korkeudesta. Euroopan parlamentin puhemiehen Jerzy Buzekin viisain sanoin: "We have woken up in a more secure world."
Se siitä narratiivisesta ironiapläjäyksestä - ja pitkä pudotus samalle planeetalle, joka muuten on ihan yhtä paska paikka kuin aina ennenkin. Vähintään.
En tiedä, kuinka vaaleanpunaisilla linsseillä Buzek tätä todellisuutta tarkkailee, mutta ehkä totuuden kieltäminen on monelle se kaikkein tervein puolustusmekanismi. Kukapa ei mieluummin näkisi kauniita, jäätelöllä ja vaahtokarkeilla koristeltuja pilvilinnoja roihuavien suurlähetystöjen tai pilvenpiirtäjien sijaan. Aika lahopäinen saa kuitenkin olla, jos kuvittelee, että menetettyään puheenjohtajansa maailman suurin ääri-islamilainen terroristiyhteisö menettäisi asemansa maailman suurimpana ääri-islamilaisena terroristiyhteisönä. Vain kuolleiden ruumiidensa yli. Istuskelin sunnuntai-iltana terassilla, ja viereisessä pöydässä istui iäkkäämpi mies tokaisten: "kyllä tää maailma muuttuu..kuitenkin..joka päivä, paremmaks paikaksi... nyt ku se bin Ladenkin on tapettu." Jep, kyllä tämän muutoksen voi melkeinpä jo tuntea ilmassa. Ehkä osa ihmisistä oikeasti uskoo siihen, että yhden massamurhaajan ja nerokkaan johtajan tappaminen on askel kohti parempaa maailmaa. Ja se toinen osa uskoo siihen, että media on tehnyt Al-Qaidalle yhdet kasvot - yhden villin lännen tyyliin jahdattavan, yhden syyllisen, joka on koko järjestön sydän. Al-Qaida on siis henkilöistetty. Ja koska nykyaikana kasvojensiirto-operaatiolla voidaan tehdä jo vaikka mitä, voidaan tätä menetelmää käyttää tässäkin tapauksessa; yhdet kasvot tuhotaan, ja kostoiskujen myötä on etsittävä syntipukki, toisinsanoen Al-Qaidan pääjehu - kasvojensiirron avulla hänestä tehdään terrorismin kasvot, uusi etsittävä, jonka otsassa lukee kissankokoisin kirjaimin "Wanted - dead or alive". Käytännössä "Wanted - dead". Länsimaalaisten arvojen mukaisella kostamismentaliteetilla urheat yhdysvaltalaista maailmankatsomusta edustavat, koulutetut erikoisjoukot porskuttavat eteenpäin, tappaen ihmiset jotka tappoivat ihmisiä. Silmä silmästä - ja ahneella on paskainen loppu.
Uskallan väittää, että kuolleesta terroristijohtajasta tulee hänen seuraajilleen entistä suurempi johtohahmo. Onhan hän elänyt Jihadin mukaisesti - massamurhaajasta marttyyriksi. Joku viisas on aikanaan todennut, että kuolema tekee taiteilijan. Ja kaikki aatteidensa puolesta kuolleet ovat omissa piireissään nousseet sankareiksi. Niin uskonnolliset johtajat, ihmisoikeustaistelijat, kuin muusikotkin. Paavit tietysti omana lukunaan. Toukokuun ensimmäinen viikkohan oli henkilöpalvonnan näkökulmasta melko mielenkiintoinen; Vappupäivänä 1.5 Johannes Paavali II beatifikoitiin eli julistettiin autuaaksi, mikä käytännössä tarkoittaa viimeistä askelta kohti pyhimykseksi julistamista. Sinne vaan, muiden pervojen sekaan juhlimaan. Muutama päivä tämän jälkeen Al-Qaida sai perustajamarttyyrinsa. Molempien herrojen kuvia löytyy varmasti tuhansilta yöpöydiltä ympäri Telluksen. Ja varmasti löytyy myös Barack Obaman, kuka urheasti piti "jätkien iltaa", Valkoisen talon kisastudiota katsellen live-kuvaa Osama bin Ladenin surmaamisesta.
Yhdysvallat ei ole varmasti juhlinut yhtäkään olympiavoittoaankaan niin paljoa kuin terroristijohtajan kuolemaa. Vihan lietsomisen olympialaisissa amerikkalaiset olisivat varmasti omaa luokkaansa. No, eipä tässä auta kuin katsella kuinka kauniisti oravanpyörä pyörii - iskuja tulee ja menee, vastaiskuja tulee ja menee, johtajia vaihdetaan ja lisää paukkuu. Silmä silmästä sokaisee koko maailman, vai miten se meni?
PS. Jos sisäsiittoisuuden ja epätasa-arvon lähettiläs paavi Benedictus XVI vielä joskus julistetaan autuaaksi, aion pyrkiä itsekin ehdolle paavin virkaan ja yhdysvaltalaisiin Navy SEAL-joukkoihin.
tiistai 3. toukokuuta 2011
Se on kuulkaas turha rypistellä
, kun on jo paskat housuissa. Kansa on selkeästi jakautunut kahtia; tyytyväisiin ja tyytymättömiin. Kokoomus on selkeästi oikeistopuolue, demarit vasemmalla, ja persuista on vaikea sanoa - he vain ovat joko inhottavia tahi rakastettavia. Osa kansasta on suorastaan hurmoksessa tästä homogeenisyyttä arvostavasta ja homoseksuaalisuutta vähemmän arvostavasta perussuomalaisten joukosta ja heidän superkarismaattisesta johtohahmostaan. Ja se toinen osa yhteiskunnastamme kärsii mahdollisesti neljän vuoden krapulaa otettuaan muutaman persushotin liikaa 17.4.2011. Itse olen maannut kolme viikkoa sängyn pohjalla oksentamassa. Varmasti on tullut oksennus yhdeltä jos toiseltakin katsellessaan eräiden kansanedustajien puheita muun muassa eri etnisten ryhmien edustajista.
Itseäni on huvittanut suunnattomasti lukea forumeilta ihmisten valituksia siitä, että vaalituloksista ja mahdollisesta hallituksesta - etenkin Perussuomalaisista, on puhuttu liikaa. Se ei ihmetytä siksi, etteikö jotkut mielipidekirjoitukset tai spekulaatiot olisi olleet huonoja, harhaanjohtavia tai liian kärjistettyjä eskatologisia julistuksia. Se ihmetyttää siksi, että kerrankin kansa puhuu, kansa haluaa tietää, kansa kyseenalaistaa. Olivatpa ne mielipiteet persujen puolesta tai heitä vastaan, taiteilijoiden arvoliberalistisia kannanottoja tai äärivanhoillisten, muutosta vastustavien rasistisia kommentteja ja arvokonservatiiveja kannanottoja - sillä ei ole merkitystä, kunhan muutosten edessä oleva yhteiskuntamme kiinnostaa sen yksilöitä. Keskustelujen aiheena sentään on meidän yhteiskuntamme tulevaisuus, jokaisen suomalaisen (ja monen ei-suomalaisen) tulevaisuus, eikä vuoden 2011 jääkiekon maailmanmestaruuskisojen finaalispekulaatio (finaali, jossa siis vastakkain kohtaavat Norja ja Saksa).
Kokoomuksen Katainen on laitettu aika ahtaalle hallitusneuvotteluissa, ja hallituksen muodostaminen varmasti tulee olemaan todella vaikeaa. Pääsipä sinne Perussuomalaiset, tai ei, uskon, että heidän poliittinen voittonsa on herättänyt kansaa ajattelemaan. He ovat tehneet suuren voiton, ja saaneet kymmeniä uusia kansanedustajia eduskuntaan - nostan kyllä Dumle-lippalakkiani arvostuksen merkiksi. Kuitenkin ajatus siitä, että maamme asioista päättämiseen osallistuvat ihmiset, jotka eivät hyväksy erilaisuutta vaan marssivat eriarvoisuuden puolesta pilkaten toisten tapaa toteuttaa uskontoaan, tietämättä että sana "neekeri" on ollut parikymmentä vuotta yleisesti halventava nimi, sekä hävettää että hieman pelottaa. En myöskään puolla näkemystä siitä, että "Jokelan tapauksesta huolimatta meillä ei ole aseongelmaa", sillä iltapäivälehtien otsikoista saa viikoittain lukea riidoista, jotka ovat päättyneet ampumiseen. Kaikkein vähiten pidän ajatuksesta, että kyseessä olevat ihmiset tulevat saamaan eläkettä, jonka kokoisesta palkasta itseni on koskaan edes turha haaveilla. Ei se Timo mikään tyhmä jätkä ole; se oikeasti on aika iso jytky.
Joka tapauksessa; kyllä kansa tietää. Turha rypistellä, kun on jo paskat housuissa. Jos hallitus todella muodostuu sinipunapersu-minestronesopaksi, sydäntäsärkevien saippuaoopperoiden katsomiseen ei tarvita enää Salkkareita eikä Kaunareita.
Aamen.
Itseäni on huvittanut suunnattomasti lukea forumeilta ihmisten valituksia siitä, että vaalituloksista ja mahdollisesta hallituksesta - etenkin Perussuomalaisista, on puhuttu liikaa. Se ei ihmetytä siksi, etteikö jotkut mielipidekirjoitukset tai spekulaatiot olisi olleet huonoja, harhaanjohtavia tai liian kärjistettyjä eskatologisia julistuksia. Se ihmetyttää siksi, että kerrankin kansa puhuu, kansa haluaa tietää, kansa kyseenalaistaa. Olivatpa ne mielipiteet persujen puolesta tai heitä vastaan, taiteilijoiden arvoliberalistisia kannanottoja tai äärivanhoillisten, muutosta vastustavien rasistisia kommentteja ja arvokonservatiiveja kannanottoja - sillä ei ole merkitystä, kunhan muutosten edessä oleva yhteiskuntamme kiinnostaa sen yksilöitä. Keskustelujen aiheena sentään on meidän yhteiskuntamme tulevaisuus, jokaisen suomalaisen (ja monen ei-suomalaisen) tulevaisuus, eikä vuoden 2011 jääkiekon maailmanmestaruuskisojen finaalispekulaatio (finaali, jossa siis vastakkain kohtaavat Norja ja Saksa).
Kokoomuksen Katainen on laitettu aika ahtaalle hallitusneuvotteluissa, ja hallituksen muodostaminen varmasti tulee olemaan todella vaikeaa. Pääsipä sinne Perussuomalaiset, tai ei, uskon, että heidän poliittinen voittonsa on herättänyt kansaa ajattelemaan. He ovat tehneet suuren voiton, ja saaneet kymmeniä uusia kansanedustajia eduskuntaan - nostan kyllä Dumle-lippalakkiani arvostuksen merkiksi. Kuitenkin ajatus siitä, että maamme asioista päättämiseen osallistuvat ihmiset, jotka eivät hyväksy erilaisuutta vaan marssivat eriarvoisuuden puolesta pilkaten toisten tapaa toteuttaa uskontoaan, tietämättä että sana "neekeri" on ollut parikymmentä vuotta yleisesti halventava nimi, sekä hävettää että hieman pelottaa. En myöskään puolla näkemystä siitä, että "Jokelan tapauksesta huolimatta meillä ei ole aseongelmaa", sillä iltapäivälehtien otsikoista saa viikoittain lukea riidoista, jotka ovat päättyneet ampumiseen. Kaikkein vähiten pidän ajatuksesta, että kyseessä olevat ihmiset tulevat saamaan eläkettä, jonka kokoisesta palkasta itseni on koskaan edes turha haaveilla. Ei se Timo mikään tyhmä jätkä ole; se oikeasti on aika iso jytky.
Joka tapauksessa; kyllä kansa tietää. Turha rypistellä, kun on jo paskat housuissa. Jos hallitus todella muodostuu sinipunapersu-minestronesopaksi, sydäntäsärkevien saippuaoopperoiden katsomiseen ei tarvita enää Salkkareita eikä Kaunareita.
Aamen.
torstai 14. huhtikuuta 2011
Nukkuva, nuku rauhassa
Sain tiistaina Facebookissa, tuossa minulle niin rakkaassa ja tärkeässä sosiaalisessa keinomiljöössäni viestin, jota en ehkä olisi halunnut saada. Se tuli eräältä sitoutumattomalta vaaliehdokkaalta, ja meni näin: "ootko nukkuvii? anna äänesi mulle ei tästä muuten mitään tuu ja kerro kavereille myös! katsotaan paljonko ääniä tulee", ja ohessa oli linkki ehdokkaan kotisivuille. Ei mitään perusteluja, miksi äänestäisin. Ei mitään houkuttavaa vaalislogania, vaan slogan, joka huutaa: "ÄÄNESTÄ MINUA, JOS ET MUUTA KEKSI, JOS ET YMMÄRRÄ, JOS ET TIEDÄ!" Ensimmäinen ajatukseni oli "öö...mitämiks?", mutta keräsin kiinnostuskiikarieni palasiksi särkyneet linssit lattialta ja päätin katsoa, minkälaisesta ehdokkaasta oli kyse. Kävin kotisivuilla, jotka olivat julkisivultaan melkein yhtä rumat kuin omassa blogissani ja värimaailma oli masentavan harmaa. Sivun yläbannerissa oli kuva myrskypilvistä, ja niiden päällä ehdokkaan nimi ja numero - tiedä sitten, oliko kuvalla oikeasti jotain symbolista tarkoitusta, mutta itseäni se huvitti.
Selasin melko suppeaksi jäänyttä sivua, jonka oikeassa reunassa oli linkkejä vippi- ja pikavippivertailusivuille. Lopulta löysin sen, mitä etsinkin; listan asioista, joita kyseinen ehdokas haluaa ajaa eteenpäin. Asioista, joita hän arvostaa. Lista, jonka perusteella minä äänioikeutettuna päättäisin, olisiko hän ääneni arvoinen. No, oli siellä ihan varmasti asiaakin, lapsiperheiden ja työttömien asemasta ja siitä, että vankeusrangaistukset olisi kärsittävä loppuun saakka. Mutta sitten;
"Moottoripyöräilijänä vastustan moottoripyörien vuosikatsastusta, mutta kannatan vapaampaa rakentamista ns. omavalmistemoottoripyörät!"
"Venäläiset eivät saisi ostaa maata Suomesta! Minunkin vaari oli Suomea puolustamassa!"
"Mopojen maksiminopeus pitäisi nostaa 60km/h. Pysyisivät liikennevirran mukana ja ohitustarve vähenisi."
Ei, kyllä minä valitsen niistä kahdesta ehdokkaasta, jotka olen jo aikaisemmin todennut hyviksi ja luotettaviksi poliitikoiksi, ja jotka ainakin lupaavat ajaa tärkeitä asioita niin ihmisoikeuksien kuin verotuksenkin kannalta. Näitä politiikan kynnyskysymyksiä, kuten mopojen nopeusrajoitukset, on toki tärkeää pohtia, mutta luulen että meidän pahoinvoivassa hyvinvointivaltiossamme on niin aika kuin rahatkin priorisoitava hieman suurempiin kysymyksiin. Etenkin tuo keskimmäinen sitaatti jäi kaivelemaan aika pahasti. Suomesta maita ostavista venäläisistähän on ollut puhetta pitkän aikaa; siitä, kuinka punainen jättiläinen tulee ja syö, hitaasti mutta varmasti - pala palalta, niin että hampaissa narskuu. Uskaltaisin kuitenkin väittää, että moni, kenen vaari todellakin oli Suomea puolustamassa, ajattelee kuitenkin omalla, 2000-luvun päällään, eikä välttämättä tuomitse kaikkia itänaapureita kommunistikusipäiksi, jotka tulevat ja vievät meiltä kaiken. Eikä siinä mitään - kyllä minä jossain määrin voin ymmärtää huolen näistä asioista, mutta jos perusteluna sille, että venäläiset eivät saisi ostaa Suomesta tonttia ja käydä taloksi, on se, että oma vaari on ollut sodassa Suomen puolella... lätinälöpe kohottaa kulmiaan, huokaisee syvään ja vaikenee. Mielessään ylpeänä omasta isoisästään, joka myös soti Suomen puolesta, mutta silti haaveillen multikulttuurisesta Suomesta, jossa jokaisella yksilöllä olisi itseisarvo, joka määrittyisi ihmisessä itsessään - ei kansassa, jonka edustaja hän (halusi sitä tai ei) on.
Nukkuessaan ihmistä on helppo huijata tai kiusata. Unessa olevan kaverin käden laittaminen vesilasiin, ja hanan valumaan vieressä, voi hänen nukkuessaan aiheuttaa yökastelun. Sehän se kavereita vasta naurattaa. Unenpöpperössä voi myös vastata puhelimeen, luvata jotain, ja sitten unohtaa sen - tietämättä oikeastaan yhtään, mitä tuli sanottua. Suomessa on varmasti paljon niitä, jotka ovat "nukkuvan puolueen jäseniä", koska eivät joko ymmärrä politiikasta mitään, tai eivät osaa valita ehdokasta niin monen joukosta. Jos joku vaaliehdokas laittaa "nukkuvalle" privaatisti viestiä esimerkiksi Facebookissa, joku vähemmän kriittinen voi ajatella; "nythän mulla on ees joku, ketä äänestää - ei tarvi sitäkään enää miettiä..." Ja koska äänestämään kannustetaan, näitäkin tapauksia voi olla useita. Ja kuinka heppoisin perustein; siksi, että joku anoo sinua äänestämään säälistä, jos sinulla ei ole muita varteenotettavia vaihtoehtoja, keille antaisit äänesi. Niin tuskin käy, että kukaan pääsee tällaisella kampanjoinnilla eduskuntaan tai edes kunnanvaltuustoon, mutta jos se riski on olemassa, sikeästi nukkuminen on parempi vaihtoehto kuin puoliunessa tai unenpöpperössä äänestäminen.
Nukkuva, nuku rauhassa. Sitähän sinä haluat tehdä, etkä vaikuttaa. Ja jos kansalaiset sitä tahtovat, sehän on demokratiaa parhaimmillaan!
Selasin melko suppeaksi jäänyttä sivua, jonka oikeassa reunassa oli linkkejä vippi- ja pikavippivertailusivuille. Lopulta löysin sen, mitä etsinkin; listan asioista, joita kyseinen ehdokas haluaa ajaa eteenpäin. Asioista, joita hän arvostaa. Lista, jonka perusteella minä äänioikeutettuna päättäisin, olisiko hän ääneni arvoinen. No, oli siellä ihan varmasti asiaakin, lapsiperheiden ja työttömien asemasta ja siitä, että vankeusrangaistukset olisi kärsittävä loppuun saakka. Mutta sitten;
"Moottoripyöräilijänä vastustan moottoripyörien vuosikatsastusta, mutta kannatan vapaampaa rakentamista ns. omavalmistemoottoripyörät!"
"Venäläiset eivät saisi ostaa maata Suomesta! Minunkin vaari oli Suomea puolustamassa!"
"Mopojen maksiminopeus pitäisi nostaa 60km/h. Pysyisivät liikennevirran mukana ja ohitustarve vähenisi."
Ei, kyllä minä valitsen niistä kahdesta ehdokkaasta, jotka olen jo aikaisemmin todennut hyviksi ja luotettaviksi poliitikoiksi, ja jotka ainakin lupaavat ajaa tärkeitä asioita niin ihmisoikeuksien kuin verotuksenkin kannalta. Näitä politiikan kynnyskysymyksiä, kuten mopojen nopeusrajoitukset, on toki tärkeää pohtia, mutta luulen että meidän pahoinvoivassa hyvinvointivaltiossamme on niin aika kuin rahatkin priorisoitava hieman suurempiin kysymyksiin. Etenkin tuo keskimmäinen sitaatti jäi kaivelemaan aika pahasti. Suomesta maita ostavista venäläisistähän on ollut puhetta pitkän aikaa; siitä, kuinka punainen jättiläinen tulee ja syö, hitaasti mutta varmasti - pala palalta, niin että hampaissa narskuu. Uskaltaisin kuitenkin väittää, että moni, kenen vaari todellakin oli Suomea puolustamassa, ajattelee kuitenkin omalla, 2000-luvun päällään, eikä välttämättä tuomitse kaikkia itänaapureita kommunistikusipäiksi, jotka tulevat ja vievät meiltä kaiken. Eikä siinä mitään - kyllä minä jossain määrin voin ymmärtää huolen näistä asioista, mutta jos perusteluna sille, että venäläiset eivät saisi ostaa Suomesta tonttia ja käydä taloksi, on se, että oma vaari on ollut sodassa Suomen puolella... lätinälöpe kohottaa kulmiaan, huokaisee syvään ja vaikenee. Mielessään ylpeänä omasta isoisästään, joka myös soti Suomen puolesta, mutta silti haaveillen multikulttuurisesta Suomesta, jossa jokaisella yksilöllä olisi itseisarvo, joka määrittyisi ihmisessä itsessään - ei kansassa, jonka edustaja hän (halusi sitä tai ei) on.
Nukkuessaan ihmistä on helppo huijata tai kiusata. Unessa olevan kaverin käden laittaminen vesilasiin, ja hanan valumaan vieressä, voi hänen nukkuessaan aiheuttaa yökastelun. Sehän se kavereita vasta naurattaa. Unenpöpperössä voi myös vastata puhelimeen, luvata jotain, ja sitten unohtaa sen - tietämättä oikeastaan yhtään, mitä tuli sanottua. Suomessa on varmasti paljon niitä, jotka ovat "nukkuvan puolueen jäseniä", koska eivät joko ymmärrä politiikasta mitään, tai eivät osaa valita ehdokasta niin monen joukosta. Jos joku vaaliehdokas laittaa "nukkuvalle" privaatisti viestiä esimerkiksi Facebookissa, joku vähemmän kriittinen voi ajatella; "nythän mulla on ees joku, ketä äänestää - ei tarvi sitäkään enää miettiä..." Ja koska äänestämään kannustetaan, näitäkin tapauksia voi olla useita. Ja kuinka heppoisin perustein; siksi, että joku anoo sinua äänestämään säälistä, jos sinulla ei ole muita varteenotettavia vaihtoehtoja, keille antaisit äänesi. Niin tuskin käy, että kukaan pääsee tällaisella kampanjoinnilla eduskuntaan tai edes kunnanvaltuustoon, mutta jos se riski on olemassa, sikeästi nukkuminen on parempi vaihtoehto kuin puoliunessa tai unenpöpperössä äänestäminen.
Nukkuva, nuku rauhassa. Sitähän sinä haluat tehdä, etkä vaikuttaa. Ja jos kansalaiset sitä tahtovat, sehän on demokratiaa parhaimmillaan!
maanantai 11. huhtikuuta 2011
Kevättä rinnassa?
Se alkaa olla ohi taas! Kylmät talvipakkaset, metrien nietokset ja pimeä, ahdistava, masentava talvi on kääntynyt kevääksi. Katukuva on täynnä ihmisiä, jotka näyttävät syntyneen uudelleen pitkän talvikuoleman jäljiltä; vanhukset kävelevät käsi kädessä, ihmisillä on hymy kasvoilla ja iloinen pilke silmäkulmissa, joista heijastuvat keväisen auringon mieltä lämmittävät säteet. Motarilla saa ajaa jo sataakahtakymppiä, voi pitää mukavasti ikkunoita auki ja kuunnella Pariisin kevättä tai Bob Marleyta.
Kevät on suomalaiselle mielenterveydelle ja psyykkiselle hyvinvoinnille perusedellytys. Rankka syksy ja sitäkin pimeämpi ja rankempi talvi ovat takana, ja auringonpaisteen sulattaessa valtavaa lumimassaa tuntuu hyvältä suunnata ajatukset jo tulevaan kesään; sen lämpöön, hiekkarantaan, terassilla istumiseen, pitkiin iltoihin ja kesälomaan. Kevät-termissä on sinänsä todella vahva positiivinen lataus - ihmiset tuntuvat jopa odottavan, että kevään tullen elämä helpottuu ja kaikki ovat onnellisia. Kaikki paitsi kesätyönhakijat, graduaan tai opinnäytetyötään tekevät opiskelijat, työttömät ja eduskuntavaaliehdokkaat, jotka saavat näin keväällä, vaalien alla varoa jokaista sanaansa, askeltaan, parisuhdettaan ja tekstiviestiään.
Yksi hienoimmista asioista keväässä on talven lumien sulaminen. Ulos mentäessä voi katsastella ja kuunnella kun vesi solisee ihanaisesti katukaivoihin, ja vaikkapa napata saappaat jalkaan ja mennä lapsekkaasti pomppimaan vesilätäköihin. Parastahan on tietenkin se, että autolla voi ajaa suurimmista lätäköistä ja kastella naapurin lapset läpimäriksi! On erittäin terapeuttista ja mieltä ylentävää seurata lumien lähtöä päivä päivältä. Ankara talvi todellakin alkaa olla takana, ja kohta pääsee hillumaan kaupungille t-paidassa. (Mikä tuleekin tehtyä joka ikinen vuosi pari viikkoa liian aikaisin, ja silloin saakin katsella auringonpaistetta punkan pohjalta.) On se vaan ihanaa aikaa, tuo kevät!
Ja eiköhän se kevään ylistäminen riitä taas. On tässä keväässä huonotkin puolensa, ja ne pitää mainita viimeiseksi, jotta niin kirjoittajalle kuin lukijallekin jäisi mahdollisimman turhautunut ja onneton olotila. Ensinnäkin, suomalainen ylpeys ei kestä kevätmasennusta, koska ympärillä roihuaa rakkaus, luonto herää talvihorroksestaan ja elämä hymyilee - sosiaaliset paineet ja oletusarvot varastavat mahdollisuuden olla surullinen kevätaikaan. Toiseksi, lumien sulaessa jokainen autoa ajava kansalainen kiroaa talven jälkeensä jättäneitä routavaurioita ja kammottavia reikiä asfaltissa - kiireessä on kovin ikävää joutua painamaan jarrupoljinta, ja jos sitä ei tee, nelipyöräinen vaimohan suorastaan hajoaa käsiin. Eikä naurata. Kolmanneksi; kun kevätaurinko sulattaa lumen, ja lämmittää ilmaa mukavasti, myös pussikaljakausi saa luvan alkaa. Sehän se onkin yksi parhaista kevään tuntomerkeistä; torille, keskustan penkeille, kauppojen kulmille, siltojen alle ja rantapuistoon asettautuneet, valtion peruspäivärahoilla mukavasti kevätauringosta ja Koskenkorvasta nauttien elävät puliukot. Ja ainakin Heinolassa surkuhupaisat, penkeillä nukkuvat höpönassukat ovat jo melkein nähtävyys. Lumien sulaminen tuo katukuvaan myös kesän vitsauksen, kaikkien autoilijoiden ja rauhaa rakastavien ulkoilijoiden viholliset - mopojengit. Pakokaasu haisee ja tehoputket pörisee. Kumma, ettei omina mopoiluaikoina se pärinä häirinnyt yhtään, mutta nyt kun nuoremmat ovat saaneet mopot, niin kyllä ottaa päähän aivan uskomattoman paljon. Ja sitten, vielä oli jotain motkottamista.
Tämä vaatii jo oman kappaleensa. Talvessahan on se mukava puoli, että lumihankeen voi piilottaa kaikenlaista. Kaljatölkkejä, roskia, kenkiä, ilotulitusraketteja... niin, ja tosiaan, mikä siisteintä, sinne voi helposti kätkeä läjäkaupalla sitä koiranpaskaa. Sitä on hauska sitten keväällä katsella, kun ne lumihanget sulavat ja jalkakäytävät ovat täynnä roskia ja koirankakkapökäleitä. Ja kun kevät kerran on sitä niinsanottua rakkauden aikaa, niin mikäpä sen siistimpää kun vaihtaa ensisuudelma kevätauringon laskiessa, kevätpurojen solistessa - ja menneen talven lumien sulettua esiin tulleiden keväisten koirankakkaläjien ja kotiluolistaan ulos uskaltautuneiden puliukkojen ympäröimänä. Kauneus, kauneus...
Rakkaudentäyteistä, romanttista ja aurinkoista kevättä kaikille!
Kevät on suomalaiselle mielenterveydelle ja psyykkiselle hyvinvoinnille perusedellytys. Rankka syksy ja sitäkin pimeämpi ja rankempi talvi ovat takana, ja auringonpaisteen sulattaessa valtavaa lumimassaa tuntuu hyvältä suunnata ajatukset jo tulevaan kesään; sen lämpöön, hiekkarantaan, terassilla istumiseen, pitkiin iltoihin ja kesälomaan. Kevät-termissä on sinänsä todella vahva positiivinen lataus - ihmiset tuntuvat jopa odottavan, että kevään tullen elämä helpottuu ja kaikki ovat onnellisia. Kaikki paitsi kesätyönhakijat, graduaan tai opinnäytetyötään tekevät opiskelijat, työttömät ja eduskuntavaaliehdokkaat, jotka saavat näin keväällä, vaalien alla varoa jokaista sanaansa, askeltaan, parisuhdettaan ja tekstiviestiään.
Yksi hienoimmista asioista keväässä on talven lumien sulaminen. Ulos mentäessä voi katsastella ja kuunnella kun vesi solisee ihanaisesti katukaivoihin, ja vaikkapa napata saappaat jalkaan ja mennä lapsekkaasti pomppimaan vesilätäköihin. Parastahan on tietenkin se, että autolla voi ajaa suurimmista lätäköistä ja kastella naapurin lapset läpimäriksi! On erittäin terapeuttista ja mieltä ylentävää seurata lumien lähtöä päivä päivältä. Ankara talvi todellakin alkaa olla takana, ja kohta pääsee hillumaan kaupungille t-paidassa. (Mikä tuleekin tehtyä joka ikinen vuosi pari viikkoa liian aikaisin, ja silloin saakin katsella auringonpaistetta punkan pohjalta.) On se vaan ihanaa aikaa, tuo kevät!
Ja eiköhän se kevään ylistäminen riitä taas. On tässä keväässä huonotkin puolensa, ja ne pitää mainita viimeiseksi, jotta niin kirjoittajalle kuin lukijallekin jäisi mahdollisimman turhautunut ja onneton olotila. Ensinnäkin, suomalainen ylpeys ei kestä kevätmasennusta, koska ympärillä roihuaa rakkaus, luonto herää talvihorroksestaan ja elämä hymyilee - sosiaaliset paineet ja oletusarvot varastavat mahdollisuuden olla surullinen kevätaikaan. Toiseksi, lumien sulaessa jokainen autoa ajava kansalainen kiroaa talven jälkeensä jättäneitä routavaurioita ja kammottavia reikiä asfaltissa - kiireessä on kovin ikävää joutua painamaan jarrupoljinta, ja jos sitä ei tee, nelipyöräinen vaimohan suorastaan hajoaa käsiin. Eikä naurata. Kolmanneksi; kun kevätaurinko sulattaa lumen, ja lämmittää ilmaa mukavasti, myös pussikaljakausi saa luvan alkaa. Sehän se onkin yksi parhaista kevään tuntomerkeistä; torille, keskustan penkeille, kauppojen kulmille, siltojen alle ja rantapuistoon asettautuneet, valtion peruspäivärahoilla mukavasti kevätauringosta ja Koskenkorvasta nauttien elävät puliukot. Ja ainakin Heinolassa surkuhupaisat, penkeillä nukkuvat höpönassukat ovat jo melkein nähtävyys. Lumien sulaminen tuo katukuvaan myös kesän vitsauksen, kaikkien autoilijoiden ja rauhaa rakastavien ulkoilijoiden viholliset - mopojengit. Pakokaasu haisee ja tehoputket pörisee. Kumma, ettei omina mopoiluaikoina se pärinä häirinnyt yhtään, mutta nyt kun nuoremmat ovat saaneet mopot, niin kyllä ottaa päähän aivan uskomattoman paljon. Ja sitten, vielä oli jotain motkottamista.
Tämä vaatii jo oman kappaleensa. Talvessahan on se mukava puoli, että lumihankeen voi piilottaa kaikenlaista. Kaljatölkkejä, roskia, kenkiä, ilotulitusraketteja... niin, ja tosiaan, mikä siisteintä, sinne voi helposti kätkeä läjäkaupalla sitä koiranpaskaa. Sitä on hauska sitten keväällä katsella, kun ne lumihanget sulavat ja jalkakäytävät ovat täynnä roskia ja koirankakkapökäleitä. Ja kun kevät kerran on sitä niinsanottua rakkauden aikaa, niin mikäpä sen siistimpää kun vaihtaa ensisuudelma kevätauringon laskiessa, kevätpurojen solistessa - ja menneen talven lumien sulettua esiin tulleiden keväisten koirankakkaläjien ja kotiluolistaan ulos uskaltautuneiden puliukkojen ympäröimänä. Kauneus, kauneus...
Rakkaudentäyteistä, romanttista ja aurinkoista kevättä kaikille!
PS. Olipa upeaa lukea Itä-Hämeestä, että Heinolan Sinilähteellä järjestetään koirankakankeruutalkoot! Kiitos teille, jotka ajattelette.
Tilaa:
Kommentit (Atom)