Lasten oikeuksien päivän ratoksi

(Pistin tän nyt tännekin vaikka oikeestaan tää on vastine Hesarin mielipidepalstalle.)

Liisa Huusarin mielipidekirjoitus (HS 19.11) lasten kotihoidosta työnteon välttelykeinona jätti minut tuijottamaan lehteä monttu auki ja miettimään, olinkohan vielä unessa. Valitettavasti en ollut.

Huusari ilmoitti, että yhden terveen vauvan hoitaminen molempien vanhempien ottaessa vauvasta vastuun, on "lähinnä lomailua".

Väittäisin, että em. toteamus on vähintään kyseenalainen. Minä en ole äiti, enkä näillä näkymin tule koskaan olemaankaan, mutta näkemäni ja kuulemani perusteella yhdenkin vauvan hoitaminen vaatii vanhemmilta, usein erityisesti äideiltä, erittäin paljon huomiota ja aikaa. Ennen kaikkea se kysyy epäitsekkyyttä, kun on löydettävä kompromisseja ja priorisoitava arjen rutiinit omien ja vauvan tarpeiden mukaisiksi. Minun käsitykseni lomasta ei myöskään tarkoita vähäunisia öitä, joita myös jopa terveet lapset usein vanhemmilleen aiheuttavat.

Kirjoittaja julisti myös, että "jos naista ei huvita töihin meno, niin lapsen hoitaminen kotona on varsin helppo tapa vältellä työntekoa pitkään." Kuten olemme elämässä huomanneet, kaikki ei aina mene niin kuin huvittaisi. Joskus on tehtävä uhrauksia jollain elämän osa-alueella. Ja kyllä, jotkut äidit uskaltavat ottaa sen taloudellisen riskin ja jättäytyä työmarkkinoiden ulkopuolelle saadakseen viettää laatuaikaa heille rakkaan ihmisen kanssa. He ovat valmiita elämään tietyn ajan mahdollisesti pienemmällä budjetilla, jotta he saisivat tarjota lapsilleen vanhemman, jonka seurassa on jo pienestä asti turvallista olla.

Olen kirjoittajan kanssa yhtä mieltä siitä, että myös miehille tulee suoda vastaava oikeus lastenhoitoon osallistumiseen. On kuitenkin todettava, että usein käytännön syistä johtuen äidin on helpompaa jäädä kotiin lapsen kanssa - etenkin vauvaiässä, jolloin äidin merkitys läsnäolijana korostuu.

Tekstin provokatiivisuus kulminoitui tekstin lopussa olevaan pohdintaan: "kummasta on lapselle enemmän hyötyä, pitkään jatkuvasta kotihoidosta vai vanhemmilta opitusta työnteon mallista?"

Lapsen perusoikeus on saada olla lapsi. On pelottavaa, että yhteiskunnassamme jylläävät arvot, jotka pyrkivät tekemään lapsista jo sikiövaiheessa uraohjuksia. Lapsi tarvitsee kehittyessään vierelleen aikuisen, johon luottaa ja turvata. Hyvä kiintymyssuhde ei myöskään synny yhdessä päivässä vaan vaatii aikaa. Vanhemmat ovat lapselle tärkeä esimerkki vuorovaikutustilanteissa. Niiden pohjalta on hyvä lähteä esimerkiksi päiväkotiin, jossa sosiaalisten taitojen kehittäminen jatkuu suuremmassa yhteisössä.

Kirjoittaja ottaa esille, miksei mielenterveys- ja päihdeongelmiin sekä syrjäytymiseen lapsiperheissä puututa. Minä lisäisin listaan työnarkomanian, joka on mielestäni väheksytty ongelma vanhempien keskuudessa. Nykysuomalainen työmalli on menestys- ja kulissiorientoitunut, eikä sitä tule opettaa lapsille.

Meidän yhteiskuntamme suurimpia ongelmia ovat nuorten syrjäytyminen ja yksinäisyys. Uskon, että ihmiselle lapsuusajan ihmissuhteet ovat pohja tulevaisuuden suhteiden rakentamiselle. Lapsena kotona rakastetuksi tuleminen vaikuttaa myös tuleviin ihmissuhteisiin. Kotihoito on valitettavasti katoava luonnonvara, josta olisi paljon ammennettavaa - niin lapsille kuin aikuisillekin.

Me lottovoittajat

On lottovoitto syntyä Suomeen. Suomi on tilastollisesti koko maapalleron onnellisimpia maita (viimeksi päästiin hopealle, Tanska voitti). Miksi?

Syystä, että:

Suomessa on verrattain korkea työllisyysprosentti. MUTTA: Vaikka työllisyyttä on suhteessa paljon, työttömyyskin on lisääntynyt viime vuosina. Työpaikat vähenevät yksilöllisen ahneuden myötä, ja sinne missä on työpaikkoja, työnhakijat ovat riittämättömiä.

Suomalaisten elinikä on yksi maailman pröystäilevimmistä. MUTTA: Onko todellakin niin, että elämälläkin on vain määrällinen arvo laadullisen sijaan? "Kuka elää pisimmäksi, voittaa."

Suomessa julkiset palvelut ovat jokaisen kansalaisen oikeus. Muun muassa terveyskeskuspalvelut sekä ympäriämpäri maailmaa suitsutettu peruskoulutusjärjestelmä on arkipäivää jokaiselle suomalaiselle. MUTTA: Terveyskeskusresurssit vähenevät, palvelut huononevat ja jonot pitenevät. Koulutusjärjestelmä suosii niitä, jotka ovat loogis-matemaattisella älykkyydellään muiden yläpuolella (eli robotteja). Koulutusjärjestelmä syrjii luovuutta, herkkyyttä ja erilaisuutta.

Suomessa on sananvapaus. MUTTA: Sananvapaus on sanahelinää, jonka kumoavat tiukka etiketti ja sosiaaliset paineet.

Suomessa on uskonnonvapaus. MUTTA: Uskonnonvapaus on sanahelinää, jonka kumoavat ennakkoluuloiset ja uudelta silmänsä sulkevat ihmiset.

Suomessa on yksilönvapaus. MUTTA: Yksilönvapaus on sitä, että on täysin vapaa tekemään mitä tahansa lystää, kunhan se on yhteiskunnallisesti hyväksyttävää.

"Suomi on vapaa maa."  Kunhan et ole homo, maahanmuuttaja, työtön, köyhä, tai kotiäiti. Etkä myöskään persu etkä kommari.

Suomessa menestytään koulussa. Sen osoittaa vuosittainen menestys PISA-testeissä. MUTTA: Suomalainen koulumenestys tarkoittaa sitä, että menestyy asioissa, joista on hyötyä yhteiskunnalle ja sitä kautta (ehkä) yksilölle.

Suomi on tasa-arvon edelläkävijä. Suomalainen tasa-arvo on sitä, että tasa-arvoa hehkutetaan niin kauan kunnes se pysyy maamme rajojen ulkopuolella.

Suomessa on toimiva sosiaaliturvajärjestelmä. Suomessa on toimiva sosiaaliturvajärjestelmä, mutta siihen oikeutetut eivät kuitenkaan saisi hyötyä siitä.

Suomessa ei ole katulapsiongelmaa. Suomessa nimenomaan on ongelma, että lapset eivät ole kadulla tahi ulkona vaan kotona ja sisällä.

Onnellisuutta mitataan määrällisesti; minkälaiset tulot on keskimääräisellä suomalaisella kotitaloudella ja paljonko on sosiaalisia suhteita. Kun suomalainen on onnellinen, se tarkoittaa että hänellä menee taloudellisesti hyvin, hän on uraputkessa ja usean eri tutkinnon maisteri - vähintään. Kulissiperhe harvemmin on haitaksi.

Mikäpä meillä lottovoittajilla, jos onnellisuus on lukuja, menestystä ja hölynpölyä?

"Voimme pahoin, siispä ne puhuu hyvinvoinnista. 
  'Lopeta toi jatkuva purnaaminen!'"
  
  (Paleface - Koivunpahkasyndit)

Harrastuksista parhain

"Päiväkodin lastenhoitajalla piitkät geelikynnet. Ruokaa jakaa, nenää niistää, kakkoja pesee. Esimiehet ei puutu asiaan." (ESS Näppituntumalla 9.8.12)

Me suomalaiset olemme melkoisia puhumisen maailmanmestareita. Emme niinkään äänihuulillamme, kasvotusten emmekä omilla nimillämme. Mutta sosiaalisessa mediassa, selän takana ja anonyymisti. Siinä me olemme taitavia ja sitä me teemme järkyttävän paljon. 

Jokainen meistä voi löytää itsestämme sen pienen, anonyymin, selän takana soopaa puhuvan nilviäisen, joka kirjoittaa facebookiin valitusloruja siitä, kun remonttimiehet tulevat taloyhtiöön tekemään jotain jonninjoutavaa putkiremonttia vaikka itse haluaisin vielä nukkua. Siitä, kun opiskelu- tai työtoverit eivät ole oikein ajan tasalla. Siitä, kun ihmiset eivät tajua ottaa sitä pankkikorttia esille kun vasta silloin, kun myyjä on jo puoli minuuttia aiemmin naputellut hinnan tiskiin. Siitä, kun spuget nukkuu meidän puistomme penkeillä kuset housussa, kun nuoriso rikkoo kaljapulloja leikkipuistoissa, kun lapsiamme kiusataan koulussa ja kun ex-naapurit eivät tervehdi kadulla. Ja etenkin siitä, kun koiranulkoiluttajat eivät voi siivota niitä puolen kilon paskakönttejä sieltä puistonurmikoilta ja kun seinänaapuripariskunta pitää eläimellisellä puksutuksellaan niin kerrostalomme perustuksia kuin naapurien hermoja ja himoja koetuksella joka ikinen aamu, päivä, aamupäivä, ilta, iltapäivä, yö ja aamuyö. 

Nettifoorumeilla voidaan käydä keskustelua siitä, kenellä on epäkohteliaimmat ex-naapurit ja missä puistossa on lumien sulettua eniten koiranpaskaa. Kenen taloyhtiössä siivoustalkoisiin osallistuu vähiten porukkaa ja kuka syö yhteisessä grillikatoksessa eniten makkaraa. Kenen kotikylillä on kaheleimmat kylähullut ja kenellä surkeimmat työkaverit. Ja kenen naapureilla on vilkkain seksielämä. Voidaan myös avautua siitä, kuinka syvältä aunuksesta ovat naapurien kissat jotka kävellä tepsuttavat ympäri asuntoa niin että minäkin kuulen sen kun painan korvani vasten olohuoneeni sisäkattoa. Eivätkä varmasti ole sisäsiistejä! Mistä muustakaan meidän kylppärin katonrajaan olisi homevaurioita ilmestynyt? 

On myös kommunikoinnin välikäsiä, joihin ei välttämättä tarvita tietokonetta (kuulostaa kyllä aika kornilta)! Kerrostalot ovat siitä mukavia, että kun naapureita ei ole koskaan nähnyt eikä niille, kiitos Luojan, ole tarvinnut jutella, niille on helppo kirjoittaa kirje: "Mo. Mää asun tossa seinän takana, onneks ette tiiä minkä niistä, ja toi teiän iänikuinen paneminen käy mun hermoille joten voisitteko siirtää sen sängyn toiselle puolelle teidän kämppää. Sen puolen naapuri on kanssa varmaan ihan mulkku. Terv. Intohimonne häiritsee" Hahaa! Kirjeen voi pudottaa vain postiluukusta, eikä kukaan voi arvata sen kirjoittajaa. Nerokasta!

Myös kerrostalojen ilmoitustaulut ovat suuri siunaus meille tuppisuille. Kun naapurin nuoret ovat pitäneet vanhat kunnon kotihipat, sinne voi käydä kirjoittamassa: "Kyllä oli meidän nuoruuessamme paljon siistimpiä juhlia, kivempia vaatteita ja parempaa ruokaa. Eikä alkoholia yhtään. Kyllä oli naapurin nuoret kerroksesta 3 asunnosta 15 aivan kaameassa kunnossa viime maaliskuun toisena perjantaina. Varmaan vieläkin rapula, siitäs saatte! Kyllä oli musiikkikin kauheaa ränkytystä ja vinkumista. Nimim. Urkumusiikkia ja simaa 60-luvun kotipippaloissa. AINIIN JA KUVITTELETTEKO TE ETTÄ MYÖ VANHUKSET JAKSETAAN VUOS TOISENSA PERÄÄ KESKENÄMME HARAVOIA?" 

Nykymedian hienoin keksintö on ehdottomasti paikallislehtien tekstiviestipalstat! Mitä loistavaa kommunikaatiota, mitä upeaa viihdettä!  Sinne voi myös kirjoittaa, missä lähitienoon kaupassa, apteekissa tai sairaalassa saa surkeaa palvelua. Näpyttelemällä tekstarin voimme myös kertoa, että meidän taloyhtiömme haravointitalkoisiin ei se yksi nuoripari "kiireiltään" ehtinyt osallistua. Tekstiviestipalstalla voi myös kiittää jos on kiittämisen aihetta. Mitä tietenkään ei ole. Siellä voi käydä vapaasti ja nimettömästi haukkumassa, kenen kolumnit ovat olleet aivan kamalaa kuraa ja kenen mielipiteet ovat surkeimpia koskaan kuultuja, ja että U.K.K. kääntyisi hauassaan jos tietäs. Ja muistuttaa, että omani ovat hiton hyviä ja tärkeitä. Parhaita mahdollisia oikeastaan.

Ihmiset ovat todella alkaneet luottaa siihen, että voivat oikeasti vaikuttaa, koska juoruta voi kerrostalon ilmoitustaulun lisäksi internetissä ja paikallislehdessä. Nyt me olemme saaneet vakoiluharrastuksellemme aivan uudet ulottuvuudet, kun voimme mainostaa muillekin, missä ja minkälaiset ihmiset jättävät koirankakat polkujen varteen. Kertakaikkisen hienoa! On itsetuntoa kohottavaa, kun voi kailottaa kaikille ettei naapurin Mirri osaa käydä potalla paskalla niin kuin meidän Hjalmar Pietari Mau. Ja että MINÄ autoin nuorempana yhden rouvan kadun yli, nykyään ei kukaan auta - olen tarkkaillut. Enää ei tarvitse kiittää kasvotusten, ei kritisoida kasvotusten. Voimme sanoa myös paikallislehden tekstaripalstalla, että voisiko se ja se naapuri pestä autonsa, kun koko kerrostaloyhteisömme häpeää sitä kuraista Saabia.

Ei tarvitse mennä sanomaan niille seinänaapureille, voisivatko he pitää pienempää ääntä tai muuttaa muualle, sillä voimme kirjoittaa sen facebookiin ja toivoa että joku kertoisi heille. 

Sitten ovat vielä ne urpot, jotka puhuvat blogeissaan paskaa paskanpuhumisesta. Missä järki, missä logiikka?

PS. Taas jätti yksi keski-ikäinen mies koirankakat yhden postilaatikon juurelle. :( Tummat hiukset, pituus 180cm ja housut jalassa.