Olemisen autuus

Joskus elämässä on myös niitä hetkiä, kun on aika nauttia. Ei usein, mutta joskus. Kaiken kiireen ja tohinan keskellä vaihtaa oma rakas läppäri hyvään kirjaan, tai kynään ja paperiin. Laittaa soittimesta jotain akustista, ajatonta renkutusta, ja yltiötylsän, jonkun parrakkaan professorin laatiman tiiliskiven sijaan ottaa eteensä kunnon Fingerporimättö. Ja iso kupillinen vahvaa kahvia. Istua ainoastaan pöydässä, katsoa välillä ulos, välillä seiniin ja tarkkailla pientä yksiötä ja sen hyvin pölyisiä yksityiskohtia. Katsoa sen kaiken paskan määrää, mitä lattialla ja nurkissa pyörii, mutta päättää olla tekemättä asialle yhtään mitään. Vilkaista sivusilmällä koulukirjoja, mutta päättää olla koskematta niihin enää tänään. Eikä laskujenkaan maksamiseen ole juuri nyt se oikea hetki. Imurikin olisi miltei käsien ulottuvilla, mutta kuinka hyvältä tuntuukin vain nauraa räkäisesti itselleen ja sille, kuinka ihanaa on vain antaa olla. Ryystää kahvia välittämättä etiketistä, nauraa paskaisesti omille, luokattomille jutuilleen ja istua kalsareissa aiheuttamatta pahennusta kenessäkään. Olla tietoinen siitä, että koko ajan pitäisi olla kirjoittamassa esseitä, tekemässä ryhmätöitä ja järjestelemässä keväisiä työharjoitteluasioita, jotta pääsisi valmistumaan mahdollisimman nopeasti saadakseen surkeaa palkkaa ja maksaakseen korkeaa veroa etc.... mutta silti ottaa vain toinen kuppi kahvia, ja valua tuolissa alaspäin. Ja kapinahengessä vielä kuvitella isot ja rikkaat menestysteologit päässään ja nauraa vahingoniloisesti, että siitäs saavat.


Eihän tästä palkkaa saa, mutta jos tällaisia hetkiä viettää tarpeeksi usein, ei sitä kulukaan. Paitsi sähkölaskuun. On se vaan aika hävytöntä ajatella, että toiset ressukat ne vaan jaksavat painaa kaksitoista tuntia päivässä raskasta duunia, saamatta siitä sen suurempaa kiitosta, ja takaraivossaan kummittelee ajoittain se riski, että kohtahan heidät saatetaan korvata koneilla. Kärsii terveys, kärsii elämänlaatu, mutta sitähän sanotaan, että kaiken se rakkaus toisaalta kestääkin. Niin, että jos sitä oikein työnpainamisesta tykkää niin mikäpä siinä. Henkilökohtaisesti osoitan kuitenkin mieluummin rakkautta Moccamasterille ja Bon Iverille, jotka antavat sellaisia kiksejä että oksat pois! Ja kahviin tämä rakkaus ainakin kestää, vähintäänkin niin kauan, kunnes närästys tai mahahaava meidät erottaa.



Naps - Moccamasteri tulille ja jotain kivaa ja pohtivaa ränkytystä soimaan ja sohvalle nauttimaan Pertti Jarlan seurasta. Siirrettäköön nyt niitä stressitekijöitä vähän eteenpäin. Jos joku on hienoa ja ihanaa, niin ajattelemattomuus ja oleminen.

PS. Kyllä mua kyrsii varmaan kymmenen vuoden päästä ihan järkyttävästi, kun itte pitää vääntää pitkää duunipäivää, ja sitte vielä joku paskapääpojankloppi herkuttelee sillä, kuinka siistiä on vaan olla. Cheers!

Miehisiä perinteitä vaalien?

"Ole hiljaa! Nyt turpa kiinni, nyt se turpa kiinni! Rauhotu! Rauhotu - sä et mee mihinkään! Hiljaa!" Sama monologinen virsi hieman eri järjestyksessä, joka päivä, joskus öisinkin. Naapurin sadistisovinisti huutaa elämän valitulleen - ja hän itkee. Joskus vaimo yrittää lähteä pois, mutta mies kieltää lähtemästä. Joskus mies itse lähtee matkoihinsa, ja vaimo jää kotiin itkemään. Eikä saa lähteä minnekään. Joskus asuntooni kuuluu tavaroiden heitteleminen ja niiden hakkaaminen, ja pirstaloituminen. Koskaan ei kuulu huutoa, joka olisi peräisin vaimon suusta. Ainoastaan hiljaista puhetta ja itkua. Ja silti mies huutaa kerta toisensa jälkeen: "älä huuda!". Kun naapurin setä ja hänen viinaanpäin olevat ystävänsä ottavat huikkaa, yhteinen seuraleikki tuntuu olevan miehen vaimon mollaaminen ja haukkuminen. "Hiljaa, vammanen", on vastaus, kun nainen yrittää saada äänensä kuuluviin. Ja hän itkee. Eikä ole yksin kohtalonsa kanssa. Perheväkivalta, etenkin miesten naisiin kohdistama, on kansansairautena osa suomalaista kansanperinnettä.

Vaikka nykyään pyritään vaalimaan tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta, tietyt, syvälle kulttuuriimme juurtuneet miehen valtaa ylistävät arvomaailman oikut ovat ottaneet jäädäkseen. Vaikka työssäkäyvät naiset ovat syrjäyttäneet miltei sukupuuttoon kuolleet kotirouvat, valitettavan monessa perheessä vaimon paikka edelleen on imurin, mopin, pesukoneen, tiskialtaan, hellan ja nyrkin välissä. Valitettavan moni mies elää edelleen siinä kuolleessa todellisuudessa, että naisen tehtävä on nöyrtyä suuren ja mahtavan miehensä edessä. Valitettavan moni nainen nöyrtyykin. Omat oikeutensa tunteva ja niiden puolesta taisteleva taas todennäköisesti tuplaa omat turpajuhlansa. Parisuhde- ja perheväkivallan määrää Suomessa voi ainoastaan arvailla, sillä prosentuaalisesti pieni osuus väkivallan uhreista vie asian kotioveaan pidemmälle. Osa uhreista saattaa kääntää syyttävän sormensa itseään päin ja väittää ansainneensa väkivaltaa rangaistuksena omasta huonoudestaan ja mitättömyydestään ihmisenä. Toiset elättelevät toivoa siitä, että väkivallan tekijä ymmärtää tehneensä väärin ja lopettaa sen, jonka jälkeen aika parantaa haavat ja kaikki on taas hyvin. Olettettavaa on, että myös niitä tapauksia, joissa uhri on ehdollistunut pelkäämään - hän tietää, että kertoessaan toisen väkivaltaisuudesta jollekin ulkopuoliselle hän riskeeraa oman ja mahdollisesti myös ulkopuolisen turvallisuuden, eikä uskalla kertoa kenellekään. Poliisin nettisivujen mukaan perheväkivalta vaatii vuosittain keskimäärin 27 naispuolista kuolonuhria. Suomessa naisiin kohdistuvien perheväkivaltarikosten määrä on 2,5-kertainen Euroopan unionin keskiarvoon verrattuna. Tilannetta pahentaa entisestään suomalaisten perheyhteisöjen sisäänpäinkääntyneisyys, jossa perheen ongelmat pidetään kotitalon sisällä. Väkivalta (niin henkinen kuin fyysinen) on aina rikos ihmisyyttä vastaan, ja sen vaikutus niin yksilö- kuin yhteisötasolla on merkittävä. Se tulisi tunnustaa ja ottaa vakavasti.

Suomessa heikkous - olipa se mielenterveysongelma, parisuhdekriisi, liikalihavuus tai masennus - koetaan valitettavan usein häpeänä. Yleinen oletus, että jokaisen tulisi pärjätä omillaan, vaikeuttaa avun hakemista henkilö- tai perhekohtaisiin ongelmiin. Sosiaaliset paineet menestyksestä ja onnellisuudesta kasvattavat kynnystä kertoa, ettei kaikki olekaan hyvin. Ja vaikka ulkopuolinen tämän huomaisikin, sen myöntäminen on vaikeaa eikä apua kaivata. Kynnys soittaa naapurin ovikelloa, ja käskeä hankkiutumaan terapiaan, on siis melko korkea. "Ei meillä mitään oo, ja mitä se sulle kuuluu vaikka oliskin?! Korjaahan luus ja suksi kuuseen niin ku olisit jo. Äläkä tuu takas!" Eipä pidä mennä työntämään nokkaansa muiden asioihin.

Vai pitäisikö sittenkin?

Siitä huolimatta, että elämme avaruusaikaa ja alati kehittyvien tieteen ja tekniikan armoilla, ihminen ei ole kone. Applen avaruusajan tietokoneet eivät toki tee virheitä, eivätkä suurten, Chanelille tuoksuvien ja karismaattisten markkinajohtajien Mersut siedä naarmuja tai lommoja, mutta juuri virheet, naarmut, ja syvät haavat, niiden läpikäyminen, niistä ylipääseminen ja ennen kaikkea oppiminen ovat asioita, joista ihminen rakentuu. Ihminen itsessään ei ole virhe, mutta sosiaalinen suhde tietyn ihmisen kanssa voi olla virheellinen. Kuten muistakin elämän vaikeuksista, siitä voi ja pitääkin päästä irti - niin egoistisesta kuin altruistisestakin näkökulmasta. Itselleen haitallisista asioista eroon pääsemisen ei pitäisi tuottaa häpeää, vaan päinvastoin ylpeyttä siitä, että voi itse päästää irti ja jatkaa elämäänsä entistä vahvempana ja vapaampana. Kipeistä asioista kertomisen ei pitäisi olla noloa, vaan osoitus siitä ihmisyydestä, mikä tätäkin koneyhteiskuntaa pohjimmiltaan pyörittää. Perinteiden vaaliminen on tietyissä asioissa ja olosuhteissa täysin ymmärrettävää, mutta voisihan niiden karsimista vähän edes miettiä.

Ja nykyaikana miehille onneksi tarjotaan vaihtoehtoja munanjatkeeksi. Hakkaamisen ja alistamisen sijaan miehisyyden voi todistaa ostamalla vaikka urheiluauton tai moottoriveneen!