Joskus elämässä on myös niitä hetkiä, kun on aika nauttia. Ei usein, mutta joskus. Kaiken kiireen ja tohinan keskellä vaihtaa oma rakas läppäri hyvään kirjaan, tai kynään ja paperiin. Laittaa soittimesta jotain akustista, ajatonta renkutusta, ja yltiötylsän, jonkun parrakkaan professorin laatiman tiiliskiven sijaan ottaa eteensä kunnon Fingerporimättö. Ja iso kupillinen vahvaa kahvia. Istua ainoastaan pöydässä, katsoa välillä ulos, välillä seiniin ja tarkkailla pientä yksiötä ja sen hyvin pölyisiä yksityiskohtia. Katsoa sen kaiken paskan määrää, mitä lattialla ja nurkissa pyörii, mutta päättää olla tekemättä asialle yhtään mitään. Vilkaista sivusilmällä koulukirjoja, mutta päättää olla koskematta niihin enää tänään. Eikä laskujenkaan maksamiseen ole juuri nyt se oikea hetki. Imurikin olisi miltei käsien ulottuvilla, mutta kuinka hyvältä tuntuukin vain nauraa räkäisesti itselleen ja sille, kuinka ihanaa on vain antaa olla. Ryystää kahvia välittämättä etiketistä, nauraa paskaisesti omille, luokattomille jutuilleen ja istua kalsareissa aiheuttamatta pahennusta kenessäkään. Olla tietoinen siitä, että koko ajan pitäisi olla kirjoittamassa esseitä, tekemässä ryhmätöitä ja järjestelemässä keväisiä työharjoitteluasioita, jotta pääsisi valmistumaan mahdollisimman nopeasti saadakseen surkeaa palkkaa ja maksaakseen korkeaa veroa etc.... mutta silti ottaa vain toinen kuppi kahvia, ja valua tuolissa alaspäin. Ja kapinahengessä vielä kuvitella isot ja rikkaat menestysteologit päässään ja nauraa vahingoniloisesti, että siitäs saavat.
Eihän tästä palkkaa saa, mutta jos tällaisia hetkiä viettää tarpeeksi usein, ei sitä kulukaan. Paitsi sähkölaskuun. On se vaan aika hävytöntä ajatella, että toiset ressukat ne vaan jaksavat painaa kaksitoista tuntia päivässä raskasta duunia, saamatta siitä sen suurempaa kiitosta, ja takaraivossaan kummittelee ajoittain se riski, että kohtahan heidät saatetaan korvata koneilla. Kärsii terveys, kärsii elämänlaatu, mutta sitähän sanotaan, että kaiken se rakkaus toisaalta kestääkin. Niin, että jos sitä oikein työnpainamisesta tykkää niin mikäpä siinä. Henkilökohtaisesti osoitan kuitenkin mieluummin rakkautta Moccamasterille ja Bon Iverille, jotka antavat sellaisia kiksejä että oksat pois! Ja kahviin tämä rakkaus ainakin kestää, vähintäänkin niin kauan, kunnes närästys tai mahahaava meidät erottaa.
Naps - Moccamasteri tulille ja jotain kivaa ja pohtivaa ränkytystä soimaan ja sohvalle nauttimaan Pertti Jarlan seurasta. Siirrettäköön nyt niitä stressitekijöitä vähän eteenpäin. Jos joku on hienoa ja ihanaa, niin ajattelemattomuus ja oleminen.
PS. Kyllä mua kyrsii varmaan kymmenen vuoden päästä ihan järkyttävästi, kun itte pitää vääntää pitkää duunipäivää, ja sitte vielä joku paskapääpojankloppi herkuttelee sillä, kuinka siistiä on vaan olla. Cheers!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti